— Mehän ratkaisimme jo kaiken. Hän allekirjoitti paperit itse!
Ulosottoviranomaisen äänessä ei ollut pienintäkään myötätuntoa.
— Sovintosopimus ei poista vastuuta siitä, että lainavaroja on käytetty muuhun kuin ilmoitettuun tarkoitukseen. Teidän on saavuttava paikalle.
Mikael paiskasi puhelimen auton penkille ja soitti heti äidilleen.
— Äiti, Maria on vienyt asian eteenpäin. Hän vaatii, että maksan kaikki lainat takaisin. Väittää, että minä käytin rahat.
Helena veti henkeä niin terävästi, että Mikael kuuli sen linjan läpi.
— Ei se voi onnistua. Eihän hänellä ole varaa juristeihin. Hän on vain kirjanpitäjä, ei hän pysty mihinkään.
— Pystyy kyllä, äiti. Hänellä on todisteet. Tilisiirrot, kuvat, kaikki.
— Sitten painostat häntä. Sanot, että hän tiesi kaiken alusta asti ja että ne olivat yhteisiä menoja.
— Ei se auta, — Mikael puristi rattia niin, että rystyset vaalenivat. — Hän on miettinyt tämän loppuun asti.
Seuraavana päivänä Helena soitti Marialle. Hänen äänensä oli kireä, mutta ylimielisyys ei ollut kadonnut siitä kokonaan.
— Maria, täällä Helena. Meidän täytyy puhua. Sinä et ymmärrä, mitä olet tekemässä. Mikael on minun poikani, enkä minä anna sinun tuhota häntä.
Maria laittoi puhelimen kaiuttimelle ja vilkaisi pöydän toisella puolella istuvaa Sofiaa. Sofia otti esiin tallentimen ja painoi sen päälle.
— Helena, puhukaa vain. Kuuntelen kyllä. Ja samalla nauhoitan tämän.
Toisessa päässä tuli lyhyt hiljaisuus, mutta Helena ei perääntynyt.
— Kuvitteletko olevasi kovinkin viisas? Luuletko, että voit säikyttää meidät? Me löydämme keinon pysäyttää sinut, aivan niin kuin pysäytimme isäsikin.
Maria naurahti kuivasti.
— Tarkoitatteko sitä, kun uhkailitte häntä verojutuilla? Minulla on hänen kirjeensä. Hän kirjoitti kaiken ylös. Haluatteko, että toimitan sen poliisille tämän puhelunauhoitteen kanssa?
Linjan toisessa päässä ei kuulunut enää sanaakaan. Hetken päästä puhelu katkesi.
Sofia sammutti tallentimen ja katsoi Mariaa arvioivasti.
— Hän ei soita enää.
— Tiedän.
Laura kuuli oikeusjutusta Mikaelilta. Mies ilmestyi hänen ovelleen illalla, kirkas viinapullo kädessään ja kasvot sameina.
— Minun on pakko myydä kaikki. Asunto, auto, kaikki. Ulosotto on laittanut omaisuuden takavarikkoon. Maria voittaa tämän, minä tiedän sen.
Laura seisoi ikkunan ääressä eikä edes kääntynyt katsomaan häntä.
— Mikael, minä en aio keskustella tästä. Sinä sanoit, että sinulla on rahaa. Että asunto on sinun. Että me alamme elää kunnolla. Ja nyt sinä olet vararikossa.
Mikael yritti astua lähemmäs, mutta Laura perääntyi heti.
— Mene pois. Minä tarvitsen miehen, joka pystyy huolehtimaan asioista, en sellaista, joka kuluttaa elämänsä oikeussaleissa. Lähde vain, Mikael.
Hän jäi seisomaan keskelle vierasta olohuonetta pystymättä käsittämään, miten nopeasti kaikki oli murentunut. Laura avasi oven ja osoitti käytävään.
— Ulos. Äläkä enää soita.
Oikeudenkäynti venyi kahden kuukauden mittaiseksi. Mikael puolustautui, selitti yhä uudelleen, että rahat olivat menneet perheen tarpeisiin ja että Maria oli ollut kaikesta tietoinen. Mutta hänen puheilleen ei löytynyt tukea. Marialla sen sijaan oli tiliotteet, valokuvat ja todistajien lausunnot.
Tuomari, harmaantunut nainen väsynein silmin, luki ratkaisun lyhyesti ja ilman turhia sanoja.
— Mikael Kiseleviltä peritään velan koko määrä. Omaisuus määrätään ulosmitattavaksi, kunnes velka on maksettu.
Mikael tarrautui pöydän reunaan. Helena kalpeni ja painoi kämmenensä suunsa eteen.
Viikkoa myöhemmin poliisi käynnisti tutkinnan petosepäilyn vuoksi: Mikael oli väärentänyt Marian allekirjoituksia lainasopimuksiin. Käsialatutkimus vahvisti asian. Tuomioksi tuli neljä vuotta ehdollista vankeutta. Omaisuus kirjattiin ulosottoon. Viranomaiset veivät sekä asunnon että auton avaimet.
Siinä oli hänen suuri “vuosisadan eronsa”: hän menetti yhdellä kertaa omaisuutensa, vapautensa päättää elämästään ja viimeisetkin rippeet omasta mahtailustaan.
Helena pakkasi vähät tavaransa ja lähti pois asunnosta.