— Siinä se nyt on, äiti. Hän pani nimensä paperiin. Asunto ja auto jäivät minulle, lainat hänelle.
Mikael Kiselev puhui puhelimeen oikeussalin ovien tuntumassa niin kovalla äänellä, ettei edes yrittänyt peitellä voitonriemuaan.
Maria Akulova seisoi vain muutaman askeleen päässä, asiakirjakansio puristettuna rintaa vasten. Mikael kääntyi, huomasi hänet ja virnisti ivallisesti.
— Vieläkö sinä täällä roikut? Mene nyt vain. Sinullahan on kiire töihin, jotta saat lainasi maksettua.
Maria ei sanonut mitään. Hän käänsi hänelle selkänsä ja lähti kulkemaan pitkin käytävää vilkaisematta taakseen. Mikael seurasi häntä katseellaan hetken ja jatkoi sitten puhelimeen:
— Ei, ei hän edes yrittänyt panna vastaan. Sanoinhan minä, että kaikki menee lopulta niin kuin minä päätän.
Maria astui ulos oikeustalosta, pysäytti taksin ja ajoi kahvilaan nimeltä Herkullinen Maailma. Ikkunapöydässä häntä odotti jo notaari Pekka Vetro.
— Te selvisitte siitä, hän sanoi tervehdyksen sijaan ja työnsi Marian eteen sinetöidyn kirjekuoren. — Tämä on isältänne. Hän antoi sen minulle kolme vuotta sitten, vähän ennen kuolemaansa. Ohje oli selvä: luovutan sen vasta, kun avioero on vahvistettu.
Maria otti kuoren käteensä, mutta ei avannut sitä.
— Tiesikö hän, että näin kävisi?
— Tiesi. Ja hän jätti teille kaiken. Leipomoketju Pullan Ilo, seitsemäntoista toimipistettä. Omistajuus siirtyi teille jo puoli vuotta sitten, mutta isänne pyysi minua odottamaan juuri tätä päivää.
Pekka nosti salkustaan vielä toisen kansion. Se oli paksu, kumilenkillä suljettu nippu.
— Tässä taas on selvitys entisestä miehestänne ja hänen äidistään. Isänne kokosi aineistoa kahden vuoden ajan. Kaikki on mukana. Lukekaa se kotona ja päättäkää sitten, miten haluatte edetä.
Maria sujautti sekä kirjekuoren että kansion laukkuunsa, nyökkäsi ja poistui kahvilasta kahvinsa jäädessä koskemattomaksi.
Kotona hän avasi viimein isänsä kirjeen. Käsiala oli sama kuin aina: tasainen, varma ja niin tuttu, että kyyneleet nousivat heti silmiin.
”Mari, jos luet tätä, olet vapaa. Anna anteeksi, että vaikenin. Mikael ja hänen äitinsä kiristivät minua vanhalla verojutulla. He uhkasivat tehdä ilmoituksen, jos yrittäisin varoittaa sinua. Mutta en minä toimettomana istunut. Kansiossa on kaikki, mitä tarvitset. Älä anna anteeksi. Elä.”
Maria avasi kansion. Siellä oli tiliotteita. Valokuvia Mikaelista ja Laura Pavlovasta. Tulosteita viesteistä. Rahansiirtoja hänen luottokorteiltaan Mikaelin yrityksen tileille ja sieltä edelleen Lauran kortille. Vuokrasopimus asunnosta. Lahjakuitteja. Matkojen maksuja.
Pitkään Maria vain tuijotti numeroita ja kuvia. Sitten hän otti puhelimen.
— Sofia? Maria Akulova täällä. Muistatko, kun sanoit voivasi auttaa minua lainojen kanssa? Tarvitsen tapaamisen. Huomenna. Kyllä, se on kiireellistä.
Sofia oli luottoneuvoja, jonka sormet liikkuivat nopeasti ja jonka kasvoilla näkyi jatkuva väsymys. Hän levitti seuraavana päivänä Marian eteen nipun tulosteita.
— Katso tätä. Jokainen laina, jonka olet ottanut, on päätynyt miehesi yrityksen tileille. Sieltä rahat ovat menneet Lauralle. Nämä eivät ole sinun velkojasi, Maria. Nämä ovat hänen menojaan, jotka on laitettu sinun kannettavaksesi. Voit viedä asian oikeuteen. Avioliittolaki on tässä sinun puolellasi. Jos toinen puoliso käyttää varoja tai ottaa velkaa omiin tarkoituksiinsa ilman toisen suostumusta, se antaa perusteen vaatia korvausta.
Maria nosti isänsä kokoaman kansion pöydälle.
— Minulla on todisteet.
Sofia avasi kansion, selasi muutaman sivun ja vihelsi hiljaa.
— Sitten hän on mennyttä miestä. Juridisessa mielessä.
Kymmenen päivän kuluttua Mikael sai haasteen. Hän istui maasturissaan Lauran talon edessä eikä aluksi edes ymmärtänyt, mitä paperissa luki.
— Mikä ihmeen takaisinperintä? — hän ärähti, ja seuraava lause jäi hetkeksi hänen kurkkuunsa.