Hän päätyi sisarensa luo Sipooseen, mutta vastaanotto ei ollut lämmin. Sisar katsoi häntä kuin hankalaa vierasta ja sanoi kuivasti:
— Saat asua täällä, kunhan olet hiljaa. Ei vieraita, ei vaatimuksia. Onko selvä?
Mikael löysi lopulta työn parkkialueen vartijana. Palkka oli mitätön, vuorot enimmäkseen öisin. Hän vuokrasi itselleen nurkan asuntolasta ja haki ilta toisensa jälkeen kioskilta pullon kirkasta. Kuukauden kuluttua Helena lakkasi vastaamasta hänen soittoihinsa. Häpeä kävi liian raskaaksi kestää.
Maria seisoi samaan aikaan Pullasta iloa -ketjun toimistossa ja katseli edessään olevia mappeja. Seitsemäntoista leipomoa, varastot, työntekijät, sopimukset. Isä ei ollut jättänyt hänelle pelkkää yritystä. Hän oli jättänyt perustan, jonka päälle saattoi rakentaa kokonaisen elämän.
Alku ei ollut helppo. Ensimmäiset kuukaudet veivät voimat, mutta Maria ei antanut periksi. Hän opetteli johtamista, palkkasi osaavia ihmisiä, perehtyi numeroihin ja työn arkeen. Vähitellen jokainen päivä tuntui vähän kevyemmältä kuin edellinen.
Puolen vuoden päästä hän perusti jokaisen leipomon yhteyteen maksuttoman neuvontapisteen. Ne oli tarkoitettu naisille, jotka olivat sotkeutuneet avioeroihin, velkoihin, pelkoon tai suhteisiin, joista eivät tienneet ulospääsyä. Juristit ja psykologit ottivat asiakkaita vastaan kahdesti viikossa.
— Naisten täytyy ymmärtää, etteivät he ole yksin, Maria sanoi työntekijöilleen. — Aina on olemassa tie ulos. Aina.
Tuomaksen hän tapasi huonekalujen kunnostuskurssilla. Viikonloppuisin mies opetti siellä, arkipäivisin hän ajoi bussia. Hän oli pitkä, rauhallinen ja puhui matalalla, tasaisella äänellä.
He alkoivat jutella, kun Maria hioi vanhaa jakkaraa eikä saanut pintaa millään tasaiseksi. Tuomas tuli viereen, otti hiekkapaperin lempeästi hänen kädestään ja sanoi:
— Älä paina niin kovaa. Puu kyllä kertoo, mistä pitää ottaa pois.
Maria katsoi hänen kasvojaan. Mies ei hymyillyt, mutta silmissä oli lämpöä.
— Puhutteko te aina noin rauhallisesti?
— Aina. Muuten ihmiset eivät kuule.
Kuukauden kuluttua he alkoivat tavata. Ei suuria valoja, ei lupauksia tulevasta. He kävelivät, joivat kahvia ja osasivat olla myös hiljaa yhdessä. Tuomas ei kysellyt menneisyydestä, eikä Marian tarvinnut selittää.
Vuoden päästä Tuomas muutti hänen luokseen yksi ainoa laukku mukanaan.
— Tässäkö kaikki? Maria kysyi.
— Loput ovat turhaa, mies vastasi ja laski laukun eteiseen.
Ainon Maria näki lastenkodissa, jonne hän oli tullut leipomoiden lahjoitusten kanssa. Neljätoistavuotias tyttö istui nurkassa paksu kirja sylissään eikä katsonut ketään.
Maria istahti hänen viereensä.
— Mitä luet?
Aino nosti varovaiset silmänsä.
— Jane Eyreä. Kolmatta kertaa.
— Tarinaa siitä, miten selvitään, vaikka kaikki ovat vastaan.
Tyttö nyökkäsi ja laski katseensa takaisin kirjaan. Maria ei painostanut. Hän vain jäi hetkeksi hiljaa istumaan viereen.
Sen jälkeen Maria palasi joka viikko. Aino alkoi odottaa häntä. He puhuivat kirjoista, koulusta ja yksinäisyydestä, jolle ei aina löytynyt sanoja.
Kolmen kuukauden kuluttua Maria jätti adoptiopaperit. Tuomas seisoi hänen rinnallaan eikä esittänyt yhtään tarpeetonta kysymystä.
Kun Aino muutti heidän kotiinsa, hänellä oli mukanaan yksi laukku ja sama kulunut kirja. Maria näytti hänelle huoneen. Tyttö pysähtyi kynnykselle kuin ei olisi uskaltanut astua sisään.
— Onko tämä minun?
— On. Tämä on nyt sinun kotisi.
Mikael näki Marian oikeudenkäynnin jälkeen vain kerran. Se tapahtui sattumalta kadulla. Maria nousi autosta leipomon edessä, puhui puhelimeen ja hymyili. Hänen vierellään kulki pitkä mies, jolla oli ruokakassit käsissään.
Kadun toisella puolella Mikael seisoi vanhassa takissa, johon oli tarttunut tupakan haju. Maria ei huomannut häntä lainkaan. Hän käveli ohi ja nauroi jollekin, mitä hänen seuralaisensa oli sanonut.
Mikael seurasi heitä katseellaan, kunnes he katosivat kulman taakse. Sitten hän kääntyi ja lähti kohti parkkialuetta. Hänen vuoronsa alkaisi tunnin päästä.