Kun olin saanut kaiken kerrottua, hän nojautui hieman taaksepäin ja sanoi:
– Tässä ratkaisevaa on se, oliko kyse lahjasta vai lainasta. Ja ennen kaikkea se, millä sen pystyy näyttämään toteen.
Hänen neuvonsa oli, että pyytäisimme ensin kirjallisesti eritellyn selvityksen siitä, mihin rahat oli käytetty, sekä aikataulun niiden palauttamiselle. Hän kävi myös läpi sen, ettei avioliiton raha-asioita voinut niputtaa yhdeksi möykyksi. Se, että siirto oli tehty yhteiseltä tililtä, ei hänen mukaansa vielä automaattisesti tarkoittanut, että päätös olisi ollut lain mukaan yhteisesti hyväksytty tai moitteeton.
Kun palasin kotiin, Mikael seisoi parvekkeella ja tuijotti alas pihalle.
– Puhuin äidin kanssa, hän sanoi kääntymättä heti minuun päin.
– Ja mitä hän sanoi?
– Hän loukkaantui todella pahasti.
– Voin kuvitella. Ei varmaan ole mukavaa, kun pyydän meidän rahojamme takaisin.
Mikael huokaisi.
– Hän sanoo, että jos jatkat tätä, hän peruu koko Järvenpään talon.
Katsoin häntä hetken.
– Oliko tuon tarkoitus olla uhkaus?
Mikael ei vastannut mitään.
Seuraavana päivänä Helena ilmestyi oven taakse.
Hän ei jäänyt odottamaan rauhassa, että ehtisimme avata. Ovikello soi vain kerran, ja heti sen jälkeen oveen koputettiin kärsimättömästi.
Hänen kädessään oli valkoinen kirjekuori.
– Toin teille yhden asian, hän ilmoitti ja astui sisään kuin olisi tullut omaan kotiinsa.
Hän laski ruokapöydälle paperin.
Yläreunassa luki: ”Perheen sisäinen sopimus”.
Asiakirjassa väitettiin, että minä ja Mikael olimme antaneet Helenalle 8 000 euroa ”vapaaehtoisena perheen tukena”, ilman vastiketta ja ilman minkäänlaista takaisinmaksuvelvollisuutta.
Alareunaan oli jätetty kaksi tyhjää viivaa meidän allekirjoituksillemme.
En sanonut pitkään aikaan mitään. Tuijotin vain paperia ja tunsin, kuinka niskaani alkoi kiristää.
– Kuka tämän on laatinut? kysyin lopulta.
– Yksi tuttava auttoi.
– Ja miksi minun pitäisi kirjoittaa nimeni tähän?
– Jotta myöhemmin ei tule väärinkäsityksiä.
– Vai jotta en voisi enää koskaan vaatia rahaa takaisin?
Helenan kasvot lehahtivat punaisiksi.
– Mikael, sano sinä nyt jotakin!
Mieheni istui pöydän ääressä ja katseli asiakirjaa kuin ei olisi oikein uskonut näkevänsä sitä.
– Äiti, sinä sanoit, että maksat rahat takaisin.
– Minä sanoin, että järjestämme asian.
– Mutta nyt haluat, että allekirjoitamme paperin, jossa väitetään sen olleen lahja.
– Koska sitä se oli!
Silloin Mikael nosti katseensa.
– Ei ollut. Minä lainasin ne sinulle.
– Sinä? Minulle? Helenan ääni muuttui kireäksi ja ohueksi. – Kaiken sen jälkeen, mitä minä olen koko elämäni tehnyt sinun hyväksesi?
Mikaelin kasvot kalpenivat.
– Älä tee tätä.
– Mitä en saa tehdä? Muistuttaako sinua siitä, miten paljon tein töitä, kun isäsi sairasti? Tai siitä, että minä maksoin opiskelusi? Että sinun takiasi en mennyt eläkkeelläkään enää töihin?
– Äiti, nyt ei puhuta siitä.
– Kyllä puhutaan! Tässä puhutaan siitä, että oma poikani haluaa tilittää minulle joka sentin kuin vieras ihminen!
Hän nappasi paperin pöydältä, työnsi kirjekuoren laukkuunsa ryppyisenä ja marssi eteiseen.
Ovelta hän vielä kääntyi.
– Jos isäsi eläisi, hän häpeäisi sinua.
Mikael jäi paikoilleen. Hän ei edes noussut.
Seuraavat kaksi päivää kuluivat lähes kokonaan hiljaisuudessa. Me puhuimme vain välttämättömät asiat. Kahvi, kauppalista, Aino, avaimet. Kaikki muu jäi ilmaan.
Torstaina sain kuitenkin puhelun, jota en osannut odottaa.
Soittaja oli iäkäs mies, joka esitteli itsensä Juhanin vanhaksi ystäväksi. Hänen nimensä oli Tapani, ja hän asui Päijänteen suunnalla.
– Anna, me emme oikeastaan tunne toisiamme, hän aloitti varovasti. – Näimme Juhanin hautajaisissa. Mutta luulen, että meidän pitäisi puhua.
– Mistä asiasta?
– Helenasta. Ja siitä talosta.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt minua vedettäisiin mukaan johonkin uuteen sukuriitaan.
Mutta Tapanin seuraavat sanat pysäyttivät minut.
– Juhani pyysi minulta ennen kuolemaansa yhtä palvelusta. En silloin ymmärtänyt, miksi se oli hänelle niin tärkeää. Nyt alan ehkä ymmärtää.
Tapasimme seuraavana iltapäivänä pienessä kahvilassa rautatieaseman lähellä.
Tapani laski viereiselle tuolille huolellisesti taitetun sanomalehden ja otti sitten takkinsa sisätaskusta vanhan valokuvan.
Kuvassa Helena ja Juhani seisoivat Asikkalan talon edessä. He olivat nuoria, ehkä kolmekymppisiä. Mikael istui vielä pienenä poikana isänsä hartioilla.
– Juhani oli kunnollinen mies, Tapani sanoi hiljaa. – Mutta rahasta hän ei koskaan osannut puhua vaimonsa kanssa.
Hän kertoi, että vuosia aikaisemmin Juhanilla ja Helenalla oli ollut raju riita lainasta, jonka Helena oli ottanut. Anoppini oli tukenut jonkun kaukaisemman sukulaisen yritystä ja maksanut velkaa salaa takaisin vuosien ajan.
– Juhani uskoi silloin, että se oli yksittäinen virhe, Tapani jatkoi. – Mutta myöhemmin hän sai tietää lisää.
– Mitä hän sai tietää?
Tapani työnsi kätensä taskuun ja nosti esiin taitellun kopiopaperin.
– Hän antoi tämän minulle, kun tiesi jo sairautensa olevan vakava. Alkuperäinen jäi hänen asianajajalleen.
Kirjeessä Juhani kirjoitti haluavansa estää sen, että Helena myöhemmin pyytäisi Mikaelilta rahaa sellaisten velvoitteiden hoitamiseen, joista pojalla ei ollut mitään tietoa.
Yksi virke sai minut lukemaan sen kahteen kertaan.
”Helena ei koskaan oikeasti pelännyt rahattomuutta, vaan sitä, että joku jonakin päivänä saa selville, mihin hän rahat käytti.”
Nostin katseeni paperista.
– Tiedättekö, mitä hän tarkoitti?
Tapani pudisti päätään hitaasti.
– Vain osittain.
Hän kertoi, että Helena oli aikoinaan rahoittanut yksityistä liiketoimintaa, jota ei ollut rekisteröity hänen omiin nimiinsä. Yritys oli vuosien päästä lopettanut toimintansa, mutta jäljelle oli jäänyt maksusitoumuksia ja yksityisiä velkoja.
– Mutta miten tämä liittyy nykyiseen talokauppaan? kysyin.
– Ehkä ei mitenkään, Tapani vastasi. – Tai sitten liittyy paljonkin. Juhani pelkäsi aina, että talosta tulisi vielä viimeinen vakuus, johon Helena tarttuisi.
Kotimatkalla istuin bussissa ja katselin ikkunoiden ohi valuvia katuja.
En enää tiennyt, mitä minun olisi pitänyt uskoa.
Halusiko Helena todella ostaa uuden talon? Vai oliko talon myynnin taustalla jokin aivan toinen suunnitelma, jotain sellaista, josta meille ei ollut kerrottu sanaakaan?
Illalla laskin kirjekopion Mikaelin eteen.
Hän luki sen.
Sitten hän luki sen toisen kerran.
– Isä ei koskaan puhunut minulle tästä, hän sanoi käheästi.
– Ehkä hän halusi suojella sinua.
– Tai ehkä hän ei halunnut minun tietävän, millainen heidän avioliittonsa oikeasti oli.
Seuraavana päivänä Mikael soitti itse äidilleen. Hän pyysi tätä näyttämään kaikki talon myyntiin liittyvät paperit sekä tositteet siitä, mihin meidän rahamme oli käytetty.
Ensin Helena huusi.
Sitten hän itki.
Lopulta hän katkaisi puhelun.
Sunnuntaiaamuna hän kuitenkin tuli meille. Tällä kertaa hänellä ei ollut mukanaan piirakkaa, ei pikkuleipiä eikä pitkää puhetta siitä, miten kiittämättömiä me olimme.
Hänen kädessään oli iso ruskea asiakirjakansio.
Hän istuutui olohuoneeseen ja alkoi puhua niin hiljaa, että meidän piti melkein kumartua kuullaksemme.
– En osta sitä Järvenpään taloa.
Mikael nosti päänsä heti.
– Miksi et?
– Koska en enää pysty.
Helena avasi kansion ja alkoi nostaa esiin pankkien maksuvaatimuksia, vanhoja lainasopimuksia ja erilaisia maksujärjestelypapereita.
Silloin totuus alkoi paljastua.
Helena ei ollut kerännyt rahaa omaa uutta kotiaan varten.
Hänen veljensä Markus, joka oli asunut jo vuosia pienessä maaseutukaupungissa, oli aikanaan pyytänyt häneltä useita kymmeniä tuhansia euroja lainaksi rakennusalan yritystä varten. Kun Markus ei kyennyt maksamaan summaa takaisin, Helena oli yrittänyt paikata vajetta omilla säästöillään ja uusilla lainoilla.
Yritys kaatui lopulta kokonaan.
Markus lähti ulkomaille töihin, mutta lähetti rahaa vain silloin tällöin ja epäsäännöllisesti. Sillä välin Helena oli velkaantunut yhä syvemmin.
Osasta veloista Juhani oli vielä tiennyt. Hänen kuolemansa jälkeen Helena oli kuitenkin ottanut jälleen uusia lainoja maksaakseen vanhoja pois.
Nyt velkojen kokonaismäärä lähenteli 35 000 euroa.
Talon myynti oli todellakin käynnissä, mutta sen tarkoitus ei ollut lainkaan se, minkä hän oli meille antanut ymmärtää.