Mikaelin selitys kuulosti niin haparoivalta, että ensimmäinen ajatukseni oli: hän ei vieläkään kerro kaikkea.
– Miksi Aino sitten puhuu siitä, että meillekin olisi siellä oma huone?
Tähän Mikael ei enää vastannut katseeseeni.
– Äidin mielestä me voisimme myöhemmin muuttaa sinne myös.
– Me?
– Hän sanoi, että se tulisi kaikille halvemmaksi. Meidän asuntomme voitaisiin laittaa vuokralle.
Naurahdin ääneen, vaikka tilanteessa ei ollut mitään huvittavaa.
– Eli äitisi ostaa meidän rahoillamme itselleen talon, ja sen jälkeen me muutamme hänen luokseen asumaan, samalla kun oma kotimme vuokrataan pois?
– Ei se nyt ihan noin mene.
– Miten sitten?
– Anna, älä tee tästä monimutkaisempaa kuin se on.
Nousin tuolilta.
– Minäkö teen tästä monimutkaista? Sain tänään tietää, että te olette puhuneet jo tyttärellemmekin muutosta, josta minulta ei ole kysytty sanaakaan.
Silloin Mikael korotti äänensä ensimmäistä kertaa.
– Äitini on kuusikymmentäyhdeksänvuotias! En minä voi jättää häntä yksin!
– Kukaan ei ole käskenyt sinua hylkäämään häntä. Mutta sinä et voi päättää yksin meidän yhteisistä tuloistamme.
Sinä yönä Mikael nukkui olohuoneessa.
Seuraavana päivänä avasin oman tilin palkkaani varten. Ilmoitin työpaikan palkanlaskentaan, että seuraavasta kuusta lähtien palkkani maksettaisiin sinne.
Samalla otin yhteyttä pankkiin ja kysyin yhteisen tilimme käyttöoikeuksista. Minulle selvisi, että Mikael oli toisena tilinomistajana voinut tehdä tilisiirtoja ilman erillistä hyväksyntääni. Pankki ei ollut tehnyt virhettä. Meidän keskinäinen sopimuksemme sen sijaan oli rikottu täysin.
Perjantai kului laskemiseen. Kävin läpi, millä saisin paikattua maksamatta jääneen lainaerän.
Minulla oli pieni vararahasto erillisellä säästötilillä. Olin kerännyt sitä alun perin Ainon kesäleiriä ja yllättäviä menoja varten. Nostin sieltä puuttuvan summan ja sovin pankin kanssa, että maksan rästin sekä siitä aiheutuneet kulut heti pois.
Viivästysmerkintä ei kuitenkaan kadonnut sillä, että raha lopulta löytyi.
Eikä minun luottamukseni ollut mikään unohtunut lasku, jonka voisi kuitata kuntoon muutamalla napinpainalluksella.
Lauantaiaamuna menin Helenan luo yksin.
Mikael kysyi, miksi en odottanut häntä.
– Koska haluan ensin kuulla, mitä äitisi sanoo, kun sinä et ole vieressä.
Helenan talossa vastassa oli vastakeitetyn lihakeiton tuoksu. Keittiön pöydällä odotti lautasellinen suolaisia leivonnaisia ja niiden vieressä kimppu tekokukkia.
– Juuri tämän takia minä pidän siitä, että asiat puhutaan rauhassa kasvotusten, Helena sanoi ja kaatoi kahvia kuppeihin. – Puhelimessa kaikki ymmärretään aina väärin.
– Minulla on mukana jotakin.
Laskin hänen eteensä tulosteet neljän kuukauden tilisiirroista.
Hän ei edes hätkähtänyt.
– Mikael on aina ollut hyvä poika.
– Nämä rahat ovat lähteneet myös minun palkastani.
– Avioliitossa ei ole erikseen sinun ja minun rahoja.
– Mielenkiintoista. Kun remontoititte omaa taloanne viime vuonna, muistitte kyllä korostaa, että se on teidän henkilökohtaista omaisuuttanne.
Helenan kasvot kiristyivät.
– Sinun ei tarvitse takertua jokaiseen sanaani.
– Minä haluan nähdä, mihin meidän rahamme ovat menneet.
– Poikani tietää kyllä.
– Teidän poikanne sanoi, ettei hän tiedä tarkasti.
Silloin anoppini avasi keittiökaapin ja otti sieltä sinisen kansion.
– Ole hyvä sitten. Kun kerran olet noin epäluuloinen.
Kansiossa oli kiinteistöilmoituksia. Valokuvia remontoidusta omakotitalosta, jonka julkisivu oli vaaleankeltainen. Lisäksi siellä oli pohjapiirros ja asianajajan laatima luonnos kauppakirjasta.
Talo sijaitsi Järvenpäässä.
Sen kauppahinta oli 157 500 euroa.
– Kaunis talo, sanoin hiljaa. – Mutta millä te aiotte maksaa sen?
– Nykyisen taloni myynnillä.
– Ja meidän rahoillamme.
– Teidän rahanne pysyvät perheen sisällä.
Aloin selata papereita.
Uudessa talossa oli neljä makuuhuonetta. Helenan mukaan se oli täydellinen ratkaisu kolmen sukupolven perheelle.
Sitten katseeni osui asiakirjan lopussa olevaan lyhyeen kohtaan.
Ostajaksi oli merkitty vain Helena Korhonen.
– Jos mekin muuttaisimme sinne, millainen oikeus meillä olisi siihen taloon?
– No saisittehan te asua siellä!
– Tulisiko meille omistusosuutta?
– Anna, älä nyt ole noin laskelmoiva.
– Entä vuokrasopimus?
– Perheen kesken ei ole tapana uhkailla sopimuksilla.
– Eli käytännössä meillä ei olisi siellä mitään.
Helena sulki kansion napakasti.
– Sinä ajattelet näköjään vain rahaa.
Olin juuri nousemassa, kun keittiön oviaukkoon ilmestyi nainen.
Hän saattoi olla noin nelikymppinen. Yllään hänellä oli harmaa takki, ja olalla roikkui kangaskassi.
– Anteeksi, Helena-täti, tulin vain hakemaan ne paperit.
Helena ponnahti pystyyn niin äkisti, että kahvia läikkyi kupin reunojen yli.
– Nyt ei sovi, Sari!
Nainen katsoi minua ja sitten pöydällä olevaa kansiota.
– Ai, te olette varmasti Anna.
– Olen.
Hänen ilmeensä muuttui hetkeksi.
– Eli te tiedätte jo?
Helena keskeytti hänet heti.
– Sari, mene kotiin. Minä soitan sinulle myöhemmin.
– Mitä minun pitäisi tietää? kysyin.
Sari ei vastannut saman tien.
– Luulin, että tästä oli puhuttu perheen kanssa.
– Mistä?
– Siitä, että Helena-tädin talolle on jo ostaja. Kaupat olisi tarkoitus tehdä tiistaina.
Käänsin katseeni anoppiini.
– Oletteko te myynyt talonne?
– En vielä.
– Mutta ostaja on olemassa?
– On. Eikä siinä ole mitään ihmeellistä.
Sari näytti vaivaantuneelta ja alkoi perääntyä eteistä kohti. Menin hänen peräänsä ja kysyin hiljaa, mitä hän teki työkseen.
– Olen kiinteistönvälittäjä.
Hän ojensi minulle käyntikorttinsa.
– Kuulkaa, en halua sotkeutua perheriitaan. Mutta jos tekin olette muuttamassa, kaikkien ehtojen olisi hyvä olla aivan selviä.
Sitten hän lisäsi lähes kuiskaten:
– Varsinkin, jos olette antaneet rahaa kauppaa varten.
Kun palasin keittiöön, Helena oli jo siivonnut kansion pois näkyvistä.
– Minusta tämä riittää tältä päivältä, hän ilmoitti.
– Millä hinnalla myytte talonne?
– Sadan kahdenkymmenen tuhannen euron hintaan.
– Miksi te sitten tarvitsette meiltä vielä yli kahdeksan tuhatta euroa?
– Minulla on menoja.
– Millaisia menoja?
– Minun ei tarvitse tehdä sinulle tiliä elämästäni.
Se lause ratkaisi kaiken.
– Siinä tapauksessa minäkään en ole teille velkaa enää senttiäkään.
Anoppini nojautui tuolissaan taaksepäin.
– Poikani saa päättää siitä.
– Omasta palkastaan hän saa päättää. Minun palkastani ei enää koskaan.
Samana iltana Mikael oli poikkeuksellisen hiljainen.
Kun kerroin hänelle, että Helenalla oli jo ostaja vanhalle talolleen, hänen kasvoilleen levisi selvä helpotus.
– Silloinhan me saamme rahat pian takaisin.
– Sanoiko äitisi niin?
– Sanoi.
– Kirjallisesti?
– Anna, ole kiltti…
– Onko sinulla mitään kirjallista todistetta siitä, että rahat olivat laina?
Mikael kaivoi puhelimensa esiin.
– Minulla on yksi viesti.
Hän näytti sen minulle.
Helena oli kirjoittanut hänelle kaksi kuukautta aikaisemmin:
”Se, mitä nyt annatte, otetaan tietenkin huomioon myöhemmässä järjestelyssä. Luota minuun, poikani.”
– Missä myöhemmässä järjestelyssä? kysyin.
– Talon myynnissä.
– Missä kohtaa tuossa niin sanotaan?
Mikael tuijotti näyttöä pitkään.
Sitten hän sanoi sen ensimmäisen kerran ääneen:
– Ei missään.
Maanantaina varasin ajan asianajajalle.
En siksi, että olisin jo päättänyt erota. Halusin tietää, mitä oikeuksia meillä oli ja oliko edes osa rahoista mahdollista saada takaisin.
Asianajaja oli rauhallisesti puhuva, noin viisikymppinen nainen. Hän kuunteli kertomukseni loppuun keskeyttämättä.