vaan siihen, että hän saisi velat maksettua ja pystyisi vielä hankkimaan itselleen jonkin pienen asunnon.
Järvenpäässä ollut taloilmoitus ei ollut keksitty. Se oli olemassa, aivan kuten Helena oli sanonut. Mutta sen ostaminen oli todellisuudessa paljon epävarmempaa kuin olimme aluksi kuvitelleet.
Meiltä saamastaan 8 000 eurosta hän oli ehtinyt siirtää jo yli 5 000 euroa velkojilleen.
Loputkin rahat olivat menneet erään vanhan, jo myöhässä olleen maksun kuittaamiseen.
– Miksi et kertonut meille totuutta? Mikael kysyi hiljaa.
Helena purskahti itkuun.
– Koska häpesin.
– Niin paljon, että olit valmis vetämään meidän asuntomme mukaan tähän?
– Minä uskoin, että saan rahat takaisin ajoissa.
– Entä miksi halusit meidän allekirjoittavan paperin, jossa raha olisi merkitty lahjaksi?
Siihen Helena ei vastannut pitkään aikaan.
Lopulta hän sai sanottua:
– Pelkäsin, että jos taloa ei saadakaan myytyä, te haastatte minut oikeuteen.
Mikael painoi katseensa alas.
– Äiti, miten sinä voit ajatella, että valehteleminen olisi parempi vaihtoehto?
Helena käänsi kyynelten täyttämät silmänsä minuun.
– Koska Anna pitää kirjaa kaikesta. Ihan jokaisesta eurosta. Tiesin, ettei hän olisi antanut tehdä näin.
– Olet oikeassa, sanoin. – En olisi antanut. Mutta olisin auttanut etsimään ratkaisun, joka ei vaarantaisi Ainon kotia.
Sillä kertaa anoppini ei väittänyt vastaan. Se oli ensimmäinen kerta koko aikana.
Seuraavien viikkojen aikana asiat alkoivat hitaasti asettua jonkinlaiseen järjestykseen.
Helena kävi oman asianajajansa kanssa läpi sekä velkansa että talon myyntiin liittyvät paperit. Mikael ja minä puolestamme vaadimme kirjallisen velkatunnustuksen siitä summasta, jonka olimme hänelle antaneet. Lopulta Helena suostui allekirjoittamaan asiakirjan, jossa hän sitoutui palauttamaan 8 000 euroa heti, kun talon myynnistä saadut varat olisivat hänen käytettävissään.
Helppoa se ei ollut.
Hän yritti perääntyä kahdesti.
Ensimmäisellä kerralla hän sanoi, ettei perheen sisällä pitäisi sotkea välejä tällaisilla papereilla. Toisella kerralla hän syytti minua siitä, että tein rahaa hänen poikansa rakkaudella.
Mutta tällä kertaa Mikael ei jäänyt epäröimään minun ja äitinsä väliin.
– Äiti, joko hoidamme tämän kunnolla tai sitten sinun täytyy selvitä siitä yksin, hän sanoi.
Talon myynti saatiin lopulta päätökseen marraskuun lopussa. Kun Helena oli maksanut velkojaan pois, hän osti itselleen pienen katutason asunnon Kouvolasta.
Meidän rahamme hän palautti kahdessa erässä.
Kun jälkimmäinenkin maksu näkyi tilillä, Mikael tuli luokseni ja näytti pankin ilmoitusta puhelimestaan.
– Olemmeko nyt kunnossa? hän kysyi.
Katsoin näyttöä pitkään.
– Rahan osalta kyllä.
– Entä meidän osaltamme?
Siihen en pystynyt vastaamaan heti.
Sillä noiden kuukausien aikana ei ollut kadonnut ainoastaan meidän säästömme, hetkeksi.
Samalla oli järkkynyt se varma tunne, että mieheni ei koskaan tekisi perhettämme koskevaa suurta päätöstä ilman minua.
Lopulta sanoin:
– Haluaisin, että haemme apua. En siksi, että kaikki olisi meidän välillämme pilalla. Vaan siksi, etten minä osaa vain unohtaa tätä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Mikael nyökkäsi.
Tammikuussa aloimme käydä pariterapiassa. Ensimmäiset käynnit olivat raskaita. Mikael puhui pitkään äidistään niin, kuin tämän jokaisen pyynnön täyttäminen olisi ollut todiste siitä, että hän oli hyvä poika.
Sitten eräällä kerralla hän sanoi ääneen jotakin, mitä en ollut koskaan aikaisemmin kuullut.
– Kun olin lapsi, äiti sanoi aina, että jos jotakin pahaa tapahtuu, minä olen ainoa ihminen, johon hän voi luottaa. Luulen, että minusta tuntuu yhä siltä, että jos sanon hänelle ei, minä hylkään hänet.
Se oli ensimmäinen kerta, kun en kuullut hänen selittelevän.
Kuulin todellisen syyn.
Keväällä Helena kutsui meidät lounaalle uuteen asuntoonsa.
Aino ihasteli onnellisena pientä parveketta, jonka kaiteella oli riveittäin pelargonioita. Helena oli keittänyt lihakeittoa ja nosti sen jälkeen pöytään rahkapiirakkaa.
Aterian lopuksi hän ojensi minulle yllättäen pienen kirjekuoren.
Sen sisällä oli vanha, käsin kirjoitettu resepti.
– Sain tämän Juhanin äidiltä, Helena sanoi. – Hän teki pähkinäkakun tällä ohjeella. Aino piti siitä kovasti jouluna.
En heti ymmärtänyt, miksi hän antoi paperin minulle.
Helena silitti vaivaantuneesti pöytäliinan reunaa.
– Tiedän, ettei tämä korvaa mitään. Haluaisin vain, että se jäisi teille.
– Kiitos, vastasin.
Sitten hän lisäsi hiljaa:
– Anna, sinä et vienyt poikaani minulta.
Hätkähdin hieman.
– En minä ole koskaan ajatellut niin.
– Minä ajattelin. Pitkään.
Mikael seisoi keittiön ovella. Hän kuuli kaiken.
Helena väänteli käsiään sylissään.
– Kun Juhani kuoli, minusta tuntui, että jos Mikael ei enää aseta minua ensimmäiseksi, jään aivan yksin. Siksi yritin koko ajan muistuttaa häntä siitä, että tarvitsen häntä.
Hän vaikeni hetkeksi.
– Mutta sinäkin tarvitset häntä. Aino tarvitsee häntä. Ja hänellä on oikeus omaan elämäänsä.
Me emme halanneet toisiamme.
Meistä ei yhtäkkiä tullut sydänystäviä.
Mutta ensimmäistä kertaa tunsin, että anoppini oli todella ymmärtänyt edes osan siitä, mitä olin yrittänyt hänelle kuukausien ajan selittää.
Kotimatkalla Mikael ajoi. Aino nukkui takapenkillä, sylissään pieni pehmopupu, jonka hän oli saanut mummiltaan.
Punaisissa liikennevaloissa Mikael vilkaisi minua.
– Muistatko, kun ostimme asunnon? hän kysyi.
– Tietenkin muistan.
– Sinä sanoit silloin, ettei haittaa, vaikka se on pieni, kunhan se on meidän.
Hymyilin väsyneesti.
– Olen yhä samaa mieltä.
– Minä taas luulin, että autan kaikkia, jos sanon kaikille kyllä.
Tartuin hänen käteensä.
– Entä nyt?
– Nyt minä tiedän, että joskus suojaan omaa perhettäni juuri sillä, että sanon jollekin ei.
Kun pääsimme kotiin, Aino havahtui hereille ja kysyi unenpöpperöisenä:
– Äiti, eihän meidän tarvitse muuttaa täältä pois?
Katsoin kotitaloamme.
Sitä vanhaa kerrostaloa, jonka porraskäytävässä hissi oli välillä rikki, jossa naapuri porasi joskus sunnuntaiaamuisinkin ja jonka olohuoneen seinässä näkyi yhä himmeä jälki vuosien takaisesta vesivahingosta.
– Ei, kulta, sanoin. – Tämä on meidän kotimme.
Aino nyökkäsi helpottuneena ja painoi päänsä Mikaelin olkapäätä vasten.
Sinä iltana, kun kaikki muut jo nukkuivat, otin Helenalta saamani reseptin esiin.
Kellastuneen paperin takapuolella huomasin toisen käsialan.
Se oli Juhanin.
Siinä luki vain yksi lause:
”Koti ei säily sillä, että joku maksaa eniten, vaan sillä, ettei kukaan tee päätöksiä toisten puolesta.”
Istuin pitkään keittiössä paperi kädessäni.
Sitten laitoin reseptin meidän perheen keittokirjan väliin.
Seuraavana aamuna Mikael kysyi, mitä toivoisin syntymäpäivälahjaksi.
Aikaisemmin olisin ehkä pyytänyt korua tai viikonloppumatkaa.
Nyt sanoin vain:
– Sitä, että seuraavan kerran kun joku pyytää sinulta apua, tulet ensin kotiin ja puhumme siitä yhdessä.
Mikael ei nauranut. Hän ei puolustellut itseään eikä luvannut mitään sellaista, mitä ei voisi pitää.
Hän vain istuutui viereeni, otti puhelimensa esiin ja näytti yhteisen tilimme uusia asetuksia. Säännöllisistä menoista tulisi ilmoitus meille molemmille, ja suuremmista tilisiirroista sovittaisiin jatkossa aina yhdessä ennen kuin mitään tehtäisiin.
– Sinun ei enää tarvitse saada pankilta tietää, mitä omassa perheessäsi tapahtuu, hän sanoi.
Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minä uskoin häntä.