sillä samalla äänensävyllä, jolla hän oli aikoinaan saanut minut ottamaan lainan omiin nimiini.
– Perinnöstä minä kuulin, Mika sanoi. – Ja olen ollut huolissani. Tuollaiseenhan iskee heti kaikenlaista porukkaa. Joku sukulainen ilmaantuu vaatimaan osuuttaan, vuokralaiset nylkevät sinut elävältä. Sinä olet kotona viihtyvä ihminen, Anna, et sinä näistä asioista mitään ymmärrä. Minä hoidan.
– Hoidat? kysyin.
– Tietenkin. Tehdään näin: annat minulle asuntojen avaimet ja paperit. Minä puhun vuokralaisten kanssa, käyn paikan päällä ja järjestän kaiken virallisen. Sinun ei tarvitse rasittaa itseäsi millään. Mehän olemme perhe.
Asuntojen avaimet. Hän ei edes kysynyt, missä kaupungissa ne sijaitsivat.
– Hyvä, että sanoit tuon itse, vastasin. – Siinä tapauksessa minulla olisi sinulle pyyntö.
Vedettyäni laatikosta sinisen kansion laskin sen pöydälle. Sisällä oli tulosteita, joita olin koonnut kolmena iltana peräkkäin, sekä lomake, jossa tuntui yhä tuoreen musteen haju. Istuin häntä vastapäätä ja huokaisin niin raskaasti kuin huokaisin yleensä vain laskupinojen äärellä.
– Ei siellä mitään rikkauksia ole, Mika. Siellä on kuoppa.
– Mitä tarkoitat? hän kysyi.
– Apteekin alla oleva liiketila on pankin panttina. Matti otti sitä vastaan lainan katon korjausta varten, eikä ole maksanut lyhennyksiä puoleen vuoteen. Se talletus, josta puhuttiin, riitti juuri ja juuri rästien ja viivästyskorkojen kattamiseen. Apteekki muuttaa pois marraskuussa ja vaatii takaisin etukäteen maksamansa vuokran. Yhdessä asunnossa putket ovat alkaneet vuotaa, ja alakerran naapurit uhkaavat oikeudella. Jos pankille ei makseta ennen marraskuun ensimmäistä päivää, liiketila menee pakkohuutokauppaan. Ja se oli koko tulo.
Mika liukui jakkaroineen kauemmas pöydästä.
– No luovu siitä sitten. Siitä perinnöstä.
– Liian myöhäistä, sanoin. – Otin sen vastaan jo toukokuussa. Todistus on minulla. Nyt kaikki on minun, myös pantit.
– Mitä sille sitten pitäisi tehdä?
– Pankki suostuu järjestelemään lainan uudelleen. Mutta yksin en sitä saa, olen koulun ruokalan keittäjä. Tarvitaan takaaja, jolla on viralliset tulot. – Työnsin lomakkeen hänen eteensä. – Sinähän sanoit, että sinä hoidat.
Mika otti paperin käteensä. Näin, kuinka hänen katseensa juoksi rivejä pitkin ja pysähtyi aivan alas pienellä painettuun kohtaan: takaaja vastaa velasta yhteisvastuullisesti lainanottajan kanssa.
– Siis jos sinä et maksa, ne perivät minulta? hän kysyi.
– Meiltä, Mika. Mehän olemme perhe, sanoin. – Ja autosi laina on yhä minun nimissäni, sitäkin lyhennämme yhdessä. Asut täällä, sähköt ja vastikkeet puoliksi. Minä leivon piirakat, sinä tuot palkkasi.
– Paljonko sitä velkaa oikein on? hän kysyi.
– Enemmän kuin ehdit ansaita viidessä vuodessa, vastasin.
Jakkara rääkäisi laattaa vasten. Mika ponnahti pystyyn niin, että lomake lennähti pöydältä lattialle.
– Oletko sinä järjiltäsi? hän karjaisi. – Yrität vetää minut johonkin velkasuohon? Minä arvasin tämän. Olet ollut koko ikäsi kotona kuopsuttava kana, etkä muuksi muuttunut. Nyt olet vielä veloissakin. Luulitko todella, että minä olen niin tyhmä, että laitan nimeni tuohon?
– Lupasit juuri, että hoidat asian, sanoin hiljaa.
– Hoida itse oma monttusi. Keksitkin minusta takaajan.
Hän kiskaisi takkinsa naulakosta ja tunki kätensä ensin hihan ohi.
– Äläkä enää soita minulle, Mika sanoi jo ovelta. – Äläkä soittele Johannallekaan. Turha sotkea hänen päätään.
Kynnyksellä hän vilkaisi vielä tiskialtaassa lojuviin ruusuihin, mutta ei tehnyt elettäkään palatakseen hakemaan niitä. Nostin kimpun itse, ravistin vedet pois ja työnsin kukat hänen käteensä. Hän otti ne vastaan. Automaattisesti, kuten hän oli aina ottanut kaiken, mitä hänelle annettiin.
Ovi pamahti kiinni niin lujaa, että eteisen koukussa riippunut sininen sateenvarjo heilahti.
Seisoin paikallani, kunnes alhaalta kuului ulko-oven kolahdus. Vasta sitten palasin keittiöön, nostin lattialle pudonneen lomakkeen ja repäisin sen kahtia. Sitten vielä toisen kerran. Käteni olivat lämpimät eivätkä tärisseet lainkaan. Kaikki, mitä minun oli tarvinnut tietää kahdestakymmenestä vuodesta sen miehen kanssa, mahtui yhdelle pienellä präntätylle arkille.
Kuukausi kului. Johanna kertoo nyt koko suvulle, että olen korviani myöten veloissa ja yritin kaataa ne Mikan niskaan. Tädit soittelevat hänelle ja säälivät veljeä.
Lauantaisin hän ei enää tuo Tuomasta käymään. Pikkuautoakaan hän ei ole palauttanut. Mikan kerrotaan vuokranneen huoneen aseman läheltä ja selittävän kaikille, miten hän ehti pelastautua viime hetkellä.
Hyvinkään apteekki jatkoi vuokrasopimusta vielä kolmella vuodella. Lokakuun vuokra tuli tilille viidentenä päivänä, täsmälleen ajallaan.
Tuomas täyttää joulukuussa kymmenen. Olen jo ostanut hänelle rakennussarjan, jossa on nosturi. En tiedä, antaako Johanna sen pojalleen, jos vien paketin.
Toukokuussa menen Hyvinkäälle laittamaan Matin haudalle aidan. Sillä aikaa kun hän odotti postikorttejani, minä en saanut lähdetyksi hänen luokseen.
Uudenvuoden kortit ostin jo lokakuussa. Kokonaisen nipun, sellaisia joissa on kuusenoksia.
Keskiviikkona paistoin jauhelihapihvejä. En siksi, että oli keskiviikko, vaan koska teki mieli. Söin niitä suoraan pannulta, seisten sinapinkeltaisen seinän vieressä, eikä minulla ollut kiire minnekään.