Maria otti silmälasit nenältään, ja ne jäivät roikkumaan ohuen ketjun varaan hänen rinnalleen.
– Hankittiinko auto avioliiton aikana? Siinä tapauksessa voitte hakea omaisuuden ositusta. Puolet autosta kuuluu teille ja velka jaetaan samassa suhteessa. Tällaisia kanteita käsitellään oikeudessa jatkuvasti.
Näin mielessäni käräjäoikeuden käytävän, Mikan Sarilta saadussa takissa ja itseni selittämässä hänen edessään, etten ollut pelkkä keittiössä seisova pihvien paistaja.
– En halua vaatia häneltä mitään, sanoin. – En edes tuomarin kautta.
Notaari kohautti olkapäitään ja asetti silmälasit takaisin nenälleen.
Perintötodistus annettiin minulle yhdeksäntenä syyskuuta. Viikkoa myöhemmin, lounastauolla, pääruoan ja jälkiruokakiisselin välissä, maksoin Mikan auton lainan kerralla pois. Pankista tuli viesti: ”Velvoitteet on suoritettu.” Luin sen kolmeen kertaan. Sitten palasin keittokattilan ääreen.
Syyskuun viimeisenä sunnuntaina Johanna ilmestyi oven taakse ilmoittamatta. Mukanaan hänellä oli Tuomas ja kaupasta ostettu kakku, mikä ei ollut hänelle lainkaan tyypillistä.
– No niin, perijätär, ala kertoa, hän sanoi jo kynnyksellä. – Koko kaupunki puhuu. Annalle on muka tupsahtanut miljoonia, taloja ja liiketiloja.
– Kuka puhuu? kysyin.
– Kaikki. Et kai sinä tosissasi kuvitellut, että tuollaisen voisi pitää piilossa? Kirjoitin nettiin sen sinun Virtasesi sukunimen, ja sieltähän löytyi hänen apteekkinsa ja kaikki muukin.
Tuomas katosi huoneeseen tablettinsa kanssa. Johanna istui vanhalle paikalleen ikkunan viereen, veti kakun lähemmäs itseään ja meni suoraan asiaan.
– Minun ja Pekan pitäisi vaihtaa auto. Sinullahan on nyt mahdollisuus auttaa. Ihan perheen kesken.
– Perheen keskenkö samalla tavalla kuin ompelukoneen ja Tuomaksen hampaiden kanssa? kysyin. – Palauta ensin ompelukone ja maksa ne hammaslääkärikulut, niin jutellaan sitten.
– Ai nyt sinä alat muistutella? Johanna työnsi kakun kauemmas. – Sinulla on miljoonia, ja silti lasket jotain pikkusummia.
– Lasken kyllä. Sitä vartenhan veljesi kutsui minua kotirouvaksi.
– Sen takia sinä yksin istutkin, Johanna tokaisi. – Miehestä pitää osata pitää kiinni. Mutta sinä et saa pidettyä edes rahalla, kun panttaat sitäkin.
– Minun ei tarvitse pitää hänestä kiinni, sanoin. – Pitäköön Sari, jos kerran haluaa.
Johanna nousi ja nappasi takkinsa tuolin selkänojalta.
– Ei se mitään. Mika ottaa vielä omansa. Te olitte kaksikymmentä vuotta yhdessä, hänelle kuuluu puolet.
– Perintöä ei jaeta, Johanna. Sen kertoi minulle notaari, enkä lukenut sitä mistään netin keskustelupalstalta.
– Katsotaan nyt, kuka lopulta sanoo ja kenelle.
Huoneen ovelta pilkisti Tuomaksen pää.
– Äiti, nukkuuko Mika-setä tänäänkin sillä retkisängyllä? En voi pelata keittiössä tankkipeliä, kun se on tiellä.
Johanna säpsähti kuin olisi polttanut sormensa.
– Mene pelaamaan.
– Millä retkisängyllä? kysyin minä.
– Sari-täti heitti hänet ulos, Tuomas sanoi nostamatta katsettaan tabletista. – Jo elokuussa. Laukkujen kanssa.
Johanna puristi huulensa niin tiukasti yhteen, että ne vaalenivat. Sitten hän huitaisi kädellään, aivan kuin asialla ei olisi ollut mitään merkitystä.
– Väliaikaista, hän sanoi. – Sitä paitsi hän aikoi tulla sinun luoksesi. Halusi puhua kunnolla, niin kuin ihminen ihmiselle. Älä siis ole tyhmä, Anna. Mies on itse palaamassa. Sellaista tapahtuu kerran elämässä.
– Oletko sinä palauttamassa minulle veljeäsi vai vapauttamassa omaa keittiötäsi? kysyin.
Johanna ei vastannut. Hän veti takkinsa vetoketjun kiinni, komensi Tuomaksen mukaansa ja kääntyi vielä ovella.
– Eli rahaa et sitten anna?
– En anna, sanoin. – En autoon enkä retkisänkyyn.
– Sinusta on tullut ahne. Raha pilaa ihmiset.
– Raha ei minua pilannut, sanoin ja avasin hänelle oven. – Teidän perheenne opetti minulle kaiken tarpeellisen.
Illalla puhelimeen tuli viesti Mikalta. Ensimmäinen sitten helmikuun. ”Anna, meidän täytyy puhua. Olen ymmärtänyt paljon. Voinko tulla lauantaina käymään?”
Tuijotin pitkään tuota ”Annaa”. Sillä tavalla hän ei ollut kirjoittanut minulle kymmeneen vuoteen.
”Tule lounasaikaan”, näppäilin takaisin. Sen jälkeen avasin kannettavalta pankin sivut, etsin takaajalomakkeen ja lähetin sen tulostimeen. Laite alkoi hyristä, ja minä seisoin sen vieressä hymyillen.
Mika saapui lauantaina tasan kahdelta. Hänellä oli sylillinen punaisia ruusuja ja yllään se sama nahkatakki. Hän oli laihtunut. Poskessa punoitti partaterän viilto; sen höylän hän oli vienyt helmikuussa mukanaan yhdessä monitoimikeittimen kanssa.
– No johan, hän sanoi ja katseli sinapinkeltaista keittiötä. – Anna, sinähän olet muuttunut ihan kokonaan.
– Tule sisään, sanoin. – Laita kukat hetkeksi altaaseen, haen maljakon.
Hän istahti vanhalle jakkaralleen ja hieraisi kämmeniään yhteen, aivan kuin olisi odottanut ruokaa.
– Minä olin täysi typerys, Anna. Ihan oikeasti. Se Sari oli pelkkää meteliä. Musiikkia aamusta iltaan, vieraita, maljapuheita ja hälinää. Keskiviikkona heräsin ja ajattelin: Annalla olisi tänään jauhelihapihvejä. Uskotko? Minulla oli ikävä sinun pihvejäsi.
– Sari pisti sinut ulos jo elokuussa, sanoin. – Siksikö ikävä iski?
Mikan poski nytkähti.
– Tuomas on puhunut omiaan. Minä lähdin itse. Ymmärsin, missä minun kotini on. Älä luule, ettenkö olisi tullut muutenkin. Ei tämä rahasta johdu.
– Mistä rahasta? kysyin.
Hän ei ollut varautunut kysymykseen ja meni hetkeksi hämilleen. Sitten hän kumartui pöydän yli minua kohti ja madalsi äänensä.