– Tässä perheessä sinä et ole kukaan, joten sinulla ei ole oikeutta sanoa mielipidettäsi!
Anoppini ääni viilsi ruokasalin halki niin terävänä, että jopa aterimien vaimea kilahdus tuntui äkkiä liian kovalta.
Kukaan ei liikahtanut.
Mieheni Mikael laski katseensa ja tuijotti lautastaan. Hänen sisarensa Anna pysähtyi veitsi kädessään, lihapala puoliksi leikattuna. Annan mies jähmettyi paikoilleen, lasi yhä ilmassa matkalla kohti huulia.
Minä sen sijaan katsoin vain Helenaa.
Hän istui pöydän päässä.
Minun nojatuolissani.
Eikä kyse ollut mistä tahansa tuolista. Isäni oli antanut sen minulle lahjaksi kuusi vuotta aiemmin, silloin kun ostin tämän talon.
Helena laski lautasliinansa hitaasti lautasen viereen ja kohotti leukansa. Tunsin tuon ilmeen jo liiankin hyvin. Se oli sellaisen naisen katse, joka uskoi juuri lausuneensa viimeisen sanan. Hänen mielestään sen jälkeen kaikkien muiden kuului vaieta.
– Äiti… Mikael mumisi.
– Mitä ”äiti”? Helena kivahti heti takaisin. – Jonkun on vihdoin sanottava hänelle totuus.
Hän viittasi minuun huolimattomalla kädenliikkeellä.
– Siitä asti kun hän tuli tähän perheeseen, hän on käyttäytynyt kuin kaiken pitäisi pyöriä hänen ympärillään. Lomat, syntymäpäivät, rahat… Ja nyt hän kuvittelee voivansa päättää myös siitä, mitä teemme maaseudun talolle.
En vastannut vieläkään.
Sillä juuri siinä Helena erehtyi pahimmin. Tämä keskustelu ei ollut enää pitkään aikaan koskenut mitään maaseututaloa. Kyse oli jostakin paljon suuremmasta.
Ja jos olin odottanut tähän iltaan asti ennen kuin avasin suuni, se ei johtunut heikkoudesta.
Olin vain halunnut, että koko perhe olisi paikalla.
Kaikki oli alkanut kolme viikkoa aikaisemmin.
Mikael ja minä olimme olleet naimisissa kahdeksan vuotta.
Alussa suhteeni hänen äitiinsä oli ollut jotenkuten siedettävä. Helena ei ollut koskaan ollut minua kohtaan erityisen lämmin, mutta hän pysytteli sentään kohteliaana. Ensimmäisinä vuosina hänen huomautuksensa olivat vielä niin peiteltyjä, että pystyin painamaan ne villaisella.
– Meillä tämä ruoka tehdään kyllä toisella tavalla.
– Mikael on aina pitänyt enemmän pitkähiuksisista naisista.
– Meidän suvussamme joulua vietetään vanhempien luona, ei miniän kotona.
– Teet kyllä valtavasti töitä… Toivottavasti Mikael ei tunne itseään sen vuoksi laiminlyödyksi.
Yksi piikki siellä.
Toinen täällä.
Ei mitään sellaista, minkä takia olisi kannattanut nostaa kunnon riitaa.
Vähitellen rajat kuitenkin katosivat kokonaan.
Helena alkoi ilmestyä kotiimme ilmoittamatta etukäteen. Hän avasi jääkaapin kuin se olisi ollut hänen omansa, pengoi kaappeja, siirteli huonekaluja uuteen järjestykseen, arvosteli ostoksiani ja kommentoi jopa sitä, mihin käytimme rahamme.
Oudointa oli se, että Mikael löysi hänelle aina jonkin selityksen.
– Hän yrittää vain auttaa.
– Tiedäthän sinä, millainen hän on.
– Ei hän tee sitä pahuuttaan.
Viimeisestä lauseesta tuli vähitellen avioliittomme taustamusiikki.
Helena ei koskaan tehnyt mitään pahuuttaan.
Ei silloinkaan, kun hän kutsui Mikaelin syntymäpäiville kaksitoista ihmistä meidän kotiimme kertomatta siitä minulle etukäteen.
Ei silloinkaan, kun hän antoi isoäitini posliiniastiaston Annalle, koska hänen mielestään se ”vain keräsi turhaan pölyä kaapissa”.
Eikä silloinkaan, kun hän ilmoitti ystäviemme kuullen, että palkkani oli ”naurettavan korkea ihmiselle, joka vain istuu koko päivän tietokoneen ääressä”.
Kolme viikkoa ennen tuota kohtalokasta illallista hän meni kuitenkin vielä paljon pidemmälle.
Oli sunnuntaiaamu, kun Mikael astui keittiöön kahvikuppi kädessään.
– Äidillä on yksi ajatus, hän sanoi.
Jo tuon lauseen olisi pitänyt saada hälytyskellot soimaan päässäni.
– Millainen ajatus?
– Tiedäthän, että vanhempieni maaseututalon ylläpito käy koko ajan kalliimmaksi.
Nyökkäsin.
Kyseessä oli vanha talo noin tunnin ajomatkan päässä kaupungista. Helena ja hänen miehensä viettivät siellä vuodessa vain muutaman viikon.
– Isä haluaisi myydä sen, Mikael jatkoi. – Mutta äiti ei suostu edes kuulemaan siitä. Niinpä hän keksi toisen ratkaisun.
Hän epäröi hetken.
– Hän toivoisi, että osallistuisimme remonttikuluihin.
– Kuinka suurella summalla?
– Noin neljälläkymmenellätuhannella eurolla.
Luulin kuulleeni väärin.
– Neljälläkymmenellätuhannella?
– Katto pitää uusia, sähköt on vedettävä uusiksi, keittiö pitäisi remontoida…
– Ja miksi meidän pitäisi maksaa se?
Mikael huokaisi raskaasti.
– Koska se talo tulee luultavasti joskus kuitenkin meille.
Juuri sana ”luultavasti” pysäytti minut heti.