– En minä häntä missään talutushihnassa pitänyt, sanoin. – Ja hiukseni värjään ihan muista syistä kuin hänen vuokseen.
– Kenen vuoksi sitten? Neljäkymmentäseitsemänvuotiaana?
– Itseni vuoksi.
Johanna kiskoi toisenkin saappaan jalastaan, lampsi suoraan keittiöön, kaatoi itselleen teetä minun pannustani ja istahti sille samalle jakkaralle, jonka päällä Mikan matkalaukku oli helmikuussa seissyt.
– No niin, kuuntele. Tuomas jää sinulle huomiseen asti. Me lähdemme Pekan kanssa mökkikeskukseen. Ja ompelet minulle ne verhot mökille, toin kankaan autossa. Sinähän istut nykyään illat joka tapauksessa yksin.
– Tuomaksen voit jättää, hänestä ei ole minulle vaivaa, vastasin. – Verhot ompelet itse. Ja tuot samalla takaisin minun ompelukoneeni. Lainasit sen lokakuussa viikoksi.
– Minkä ompelukoneen? Sinähän annoit sen minulle.
– Annoin viikoksi. Se viikko päättyi lokakuussa.
– Voi Anna, mihin sinä sitä muka tarvitset? Ei sinulla ole enää ketään, kenelle ommella.
– Entä ne rahat, jotka pyysit Tuomaksen hammaslääkäriin? Annoinko minä nekin lahjaksi? kysyin.
– No älä nyt vertaa. Se oli lapselle. Olet hänelle kuitenkin täti. Me olemme samaa perhettä.
– Olimme, sanoin.
Kuittia en silloin tietenkään ollut pyytänyt. Kuka pyytää miehensä siskolta velkakirjaa, kun lapsella särkee hammasta keskellä yötä?
Johanna joi teensä loppuun ja muisti siinä samalla ilmeisesti sen varsinaisen asian, jonka vuoksi oli viivytellyt.
– Mika muuten käski muistuttaa, ettet unohda sitä autoa. Muuten pankista aletaan soitella hänelle, hänet on merkitty sinne yhteyshenkilöksi. Hänen ei pitäisi nyt hermostua. Sari osti hänelle nahkatakin, he ovat lähdössä Helsinkiin.
– Kerro hänelle, että maksan joka kuun kymmenes päivä, sanoin. – Teen iltaisin piirakoita tilauksesta. Kodinhengetär ei jätä omia velkojaan maksamatta. Eikä näköjään vieraitakaan.
– Älä nyt taas aloita, Johanna huokaisi. – Itsehän sinä päästit hänet menemään.
Eteisessä, jo saappaita jalkaansa vetäessään, hän nappasi naulakosta uuden sateenvarjoni. Tummansinisen, puukahvaisen. Olin ostanut sen maaliskuussa samalla reissulla hiusvärin kanssa.
– Otan tämän, kun lupasivat sadetta. Palautan sitten joskus.
Otin varjon hänen kädestään ja ripustin sen takaisin koukkuun.
– Sinun “sitten joskus” on pitänyt ompelukonettani lokakuusta asti, totesin. – Varjo jää tänne.
– Mikä sinuun on mennyt? Johanna tuijotti minua kuin olisin riisuutunut hänen silmiensä edessä. – Oletpa sinä ahne.
– En. Tarkka, sanoin.
Samassa puhelin alkoi soida taskussani. Numero oli vieras, enkä tunnistanut suuntanumeroakaan.
– Anna Korhonen? kysyi naisen ääni, niin selkeä ja kirkas, että se kantautui koko eteiseen. – Täällä notaari Laine Hyvinkäältä. Soitan Matti Virtasen perintöasiassa.
Matti oli äitini pikkuserkku. Olin nähnyt hänet elämässäni kahdesti, molemmilla kerroilla lapsena. Hänelle olin silti kirjoittanut joulukortin joka joulukuu, ensin äidin listan mukaan ja myöhemmin ihan vain tottumuksesta.
– Onko hän kuollut? kysyin.
– Maaliskuun alussa. Teidät on mainittu testamentissa. Teidän pitäisi tulla käymään.
Johanna jähmettyi paikoilleen toinen saapas kädessään. Hänen silmänsä pyöristyivät nappien kokoisiksi.
– Mikä perintö? hän kuiskasi.
– Pue nyt kengät jalkaan, Johanna, sanoin. – Muuten myöhästytte mökkireissulta.
Hyvinkäälle lähdin toukokuun puolivälissä lähijunalla, piirakka muovikassissa. En tiennyt, kenen luo oikeastaan olin menossa, mutta tyhjin käsin en osannut mennä.
Notaari osoittautui pienikokoiseksi naiseksi, jolla oli silmälasit ketjussa kaulalla. Hän otti piirakan vastaan hätkähtämättä ja siirsi sen ikkunalaudalle.
– Matti Virtanen jätti teille kaiken, Maria sanoi ja käänsi paperit eteeni. – Katutason liiketila Keskuskadulla, siinä toimii apteekki vuokralaisena. Kaksi asuntoa, molemmat vuokrattuina. Lisäksi pankkitalletus.
Katsoin tilillä olevaa summaa ja laskin nollat. Sitten laskin ne vielä uudestaan, koska ensimmäisellä kerralla en uskonut silmiäni.
– Miksi minulle? kysyin. – En ole koskaan edes käynyt hänen luonaan.
Maria veti pöytälaatikosta esiin kenkälaatikon, jonka ympärille oli kiristetty apteekin kuminauha.
– Tämä löytyi hänen astiakaapistaan. Teidän korttinne. Osoitteenne saimme niiden takaa, ja puhelinnumeronne oli hänen muistivihossaan. Kun hän teki testamenttia, kysyin, mitä sukua olette. Hän vastasi: “Hän on ainoa, joka toivottaa minulle hyvää uutta vuotta. Muut muistavat minut sitten, kun olen kuollut.”
Päällimmäisenä oli viimevuotinen kortti, jossa oli kuusenoksa ja punatulkku. Minun käsialani, minun vinot isot kirjaimeni, toivotus lämpimästä talvesta. “Kuka nykyään edes kirjoittaa kortteja”, Mika oli silloin sanonut. No minä.
– Hakemus voidaan ottaa vastaan tänään, notaari sanoi. – Perintötodistuksen saatte kolmannen syyskuuta jälkeen, kun kuolemasta on kulunut puoli vuotta. Ja huomioikaa: tämä on teidän henkilökohtaista omaisuuttanne. Entiselle miehellenne siitä ei kuulu mitään, vaikka olisitte vielä naimisissakin.
– Entä se laina, joka on minun nimissäni hänen autoaan varten, kysyin. – Onko sekin henkilökohtaista omaisuuttani?