Mika kurotti eteisen yläkaapista matkalaukkua, ja pölyä varisi suoraan keittokattilaan.
– Anna, älä nyt järjestä mitään kohtausta, hän sanoi. – Minä lähden.
– Voisit lähteä niin, ettet samalla mausta keittoa pölyllä, vastasin ja painoin kannen kattilan päälle. – Minne olet menossa, jos sitä saa kysyä?
Hän nosti laukun jakkaralle ja napsautti sen auki. Kaikki hänen liikkeensä näyttivät valmiiksi harjoitelluilta, aivan kuin hän olisi pyörittänyt tätä iltaa mielessään jo monta päivää.
– Sarin luo. Muistatko sen, joka juonsi Johannan syntymäpäivillä?
Muistin kyllä. Keltainen takki, mikrofoni kädessä ja sellainen ääni, että Johannan vitriinissä helisivät lasitkin.
– Sinä olet hyvä ihminen, Anna, Mika sanoi. – Mutta sinä olet niin… kotona viihtyvä. Sinun kanssasi elämä käy pitkäksi. Sinä olet kuin keittiöön syntynyt. Kaikki menee listan mukaan: keskiviikkona pihvit, lauantaina lattioiden pesu, jouluna kortit sukulaisille. Kuka nykyään edes lähettää kortteja? Sinä olet varmaan viimeinen ihminen koko postin asiakasrekisterissä.
– Kortteja lähettää se, jolla on joku, kenelle kirjoittaa, sanoin. – Sarin kanssa on siis hauskempaa?
– Hänen kanssaan jokainen päivä on juhla.
– Eipä ihme. Hänhän ottaa juhlimisesta maksun.
Mika ei edes hymähtänyt. Minun huomautuksilleni hän nauroi harvoin, mutta television vitseille hän hörötti niin, että sai yskänkohtauksen.
Paitansa hän viikkasi laukkuun entiseen tapaansa, hihat sisäänpäin käännettyinä. Sitten mukaan menivät partakone, laturit ja eteisen laatikosta auton papereita sisältävä kansio. Hetken päästä hän palasi keittiöön, nykäisi monitoimikeittimen seinästä irti ja puristi sitä rintaansa vasten kuin kissaa.
– Minä haluan elää, ymmärrätkö? Oikeasti elää. En vain syödä keittoa aikataulun mukaan.
– Näköjään se aikataulutettu keittokin kelpaa mukaan otettavaksi, huomautin.
Mika vilkaisi sylissään olevaa laitetta ja sitten minua.
– Minä sen ostin.
– Minun kortillani.
– No niin, nyt se alkaa. Et kai sinä tuollaisesta ala säästellä?
– En minä säästele, sanoin. – Minua vain kiinnostaa, mitä kaikkea aiot kantaa mukanasi siitä elämästä, joka kerran on ollut sinusta niin tylsää.
Hän oli kuulevinaan mitään. Monitoimikeitin upposi matkalaukkuun suoraan paitojen päälle, ja vetoketju piti sulkea polvella painaen.
Eteisessä hän oli jo vetänyt kengät jalkaansa, kun hän kääntyi vielä puoleeni.
– Niin, ja siitä autolainasta. Se jää sinun hoidettavaksesi, sehän on sinun nimissäsi. Sinä olet meistä se vastuullinen. Sinulla ei koskaan mene maksut myöhään.
– Hetkinen, sanoin. – Auto on sinun, mutta laina minun?
– Sinun nimilläsihän se tehtiin. Sinulla oli puhdas luottohistoria, itsehän sinä niin sanoit.
– Siitä on jäljellä vielä neljä tuhatta kaksisataa euroa, Mika.
– Entä sitten? Sinähän käyt töissä. En minä voi Sarin luo aivan tyhjin käsin mennä. Se olisi noloa.
– Niin, monitoimikeittimen kanssa, sanoin.
Hän huitaisi kädellään kuin olisi ajanut kärpästä pois ja tarttui ovenkahvaan.
– Älä muuten katkaise puhelinliittymääni. Se veloitetaan sinun kortiltasi. Siirrän sen myöhemmin omiin nimiini.
Juuri tuo “myöhemmin” ratkaisi kaiken. Otin puhelimeni eteisen lipaston päältä, avasin pankkisovelluksen ja poistin hänen nähtensä, kaikessa rauhassa, kaikki automaattiveloitukset. Hänen puhelinlaskunsa. Autotallin nettiyhteyden. Jalkapallopalvelun tilauksen, jota olin maksanut kolmatta vuotta näkemättä ainuttakaan ottelua.
– Mitä sinä oikein teet? Mika kysyi.
– Valmistelen sinua siihen oikeaan elämään, vastasin. – Avain lipaston päälle.
– Anna, tuo on pikkumaista.
– Pikkumaista on viedä monitoimikeitin. Avain.
Hän paiskasi avaimen lipaston päälle niin, että se liukui lattialle. Mika ei kumartunut nostamaan sitä.
– Vielä sinä kadut, hän huusi jo rappukäytävästä. – Kuka sinua muka tarvitsee tuollaisena, pihveinesi päivinesi?
– Minä itse, sanoin ja suljin oven.
Avaimen nostin lattialta omin käsin. Kolmen päivän päästä Johanna lähetti viestin: “Tuon Tuomaksen lauantaina niin kuin ennenkin. Ethän sinä lasta sotke teidän aikuisten asioihin.”
Huhtikuun viimeisenä lauantaina Johanna toi Tuomaksen yhdeksäksi ja pysähtyi eteiseen kuin seinään.
Käytävän tapetit olivat poissa. Olin repinyt niitä koko maaliskuun, yhden kaistaleen iltaisin, ja keittiön olin maalannut sinapinkeltaiseksi. Väri oli niin kirkas, että alakerran naapuri kysyi, aioinko avata kahvilan.
– Mitä täällä on tapahtunut? Johanna kysyi.
– Remontti. Helmikuun jälkeen käsille piti keksiä jotakin tekemistä, sanoin.
Meidän eromme Mikan kanssa vahvistettiin huhtikuun alussa virastossa kymmenessä minuutissa. Käytävän jonossa seisomiseen kului enemmän aikaa.
Tuomas pujahti äitinsä ohi suoraan keittiöön paistinpannun luo. Hän oli yhdeksänvuotias ja piti pihvejä aikuisten suurimpana keksintönä.
Johanna riisui toisen saappaansa ja jäi sitten tuijottamaan päätäni. Hiukseni olivat lyhyet ja tuhkanvaaleat. Kampaaja oli käyttänyt niihin kolme tuntia.
– Olet vielä värjännytkin, hän sanoi. – Paljonko tuo maksoi?
– Yhdeksänkymmentä euroa.
– Yhdeksänkymmentä euroa hiuksista? Johanna jäi seisomaan yhdellä jalalla. – Sinulla on laina niskassa, ja sinä juokset kampaamoissa.
– Päitä minulla on vain yksi, sanoin. – Lainoja valitettavasti myös.
– No juuri tuon takia hän lähti, Johanna totesi. – Miestä pitää osata pitää vierellä, Anna. Olisit laittautunut silloin, kun hän vielä oli siinä. Sinä taas kuvittelit pitäväsi hänet luonasi lihapullilla.