Äidin hellittämätön paine ja vaimon käsittämättömäksi muuttunut vaikeneminen ajoivat Juhanin lopulta hätään. Hän alkoi todella uskoa, että Anna oli hänen vierellään vain näennäisesti — salainen vastustaja, joka valmisteli iskua juuri silloin, kun hän vähiten osaisi varoa. Siksi hän vaati avioehtosopimusta aivan viime hetkellä. Hän käytti hyväkseen Annan väsymystä ja tämän epätoivoista halua säilyttää edes jonkinlainen rauha. Anna allekirjoitti paperit lukematta niitä kunnolla. Hän halusi vain, että loputon syytösten, vihjailevien katseiden ja kylmän epäluulon virta viimein lakkaisi.
— Tiedätkö, äiti, Juhani sanoi hiljaa ja keskeytti Marian muistojen vyöryn. — Minusta tuntuu, ettemme me ole ymmärtäneet kaikkea.
— Mitä muka emme ole ymmärtäneet? Maria kääntyi terävästi häneen päin, ja hänen kasvoilleen nousi epäluuloinen ilme. — Mehän ymmärsimme kaiken aivan oikein. Me voitimme. Hän hävisi. Ei siinä ole sen kummempaa laskutoimitusta.
— Ei Anna hävinnyt, äiti. Hän vain lähti. Ilman taistelua. Eikö se sinusta ole outoa ihmiseltä, joka menettää kaiken? Ihmiseltä, jota käytännössä työnnetään ulos omasta kodistaan?
Maria tuhahti ja istahti näyttävästi poikaansa vastapäätä olevaan nojatuoliin.
— Outoa? Sitä kutsutaan pelkuruudeksi. Tai kylmäksi laskelmoinniksi. Ehkä hänellä oli jo joku toinen odottamassa. Ehkä tämä asunto ei merkinnyt hänelle mitään, koska hänellä oli valmiina varapaikka. Sellaisia naiset ovat, Juhani. He ajattelevat aina monta siirtoa eteenpäin. Älä kuvittele, että hän olisi mikään viaton marttyyri. Todennäköisesti hän nauraa meille parhaillaan jossakin uudessa, lämpimässä pesässä, jonka joku on hänelle järjestänyt.
Silti syvällä Marian sisällä, kaiken sen panssaroidun varmuuden alla, alkoi liikkua pieni ja vastenmielinen epäilys. Miksi Anna ei ollut huutanut? Miksei ollut tullut kohtausta, itkua, soittoja ystäville tai uhkauksia ottaa yhteyttä poliisiin? Tavallinen ihminen puree takaisin, kun hänet ajetaan nurkkaan. Anna oli sen sijaan vain katsonut Juhania suurilla, tyynillä silmillään, nyökännyt ja sanonut: “Hyvä on, jos sinun on niin helpompi olla.” Nuo sanat jäivät kaikumaan uuden kodin hiljaisuuteen ja rikkoivat voiton tunteen, jonka olisi pitänyt olla täydellinen.
Päivät kuluivat toinen toisensa perään. Asunnossa elämä alkoi asettua uomiinsa. Maria otti ohjat kokonaan käsiinsä. Hän päätti, mihin mikäkin esine kuului, milloin syötiin, mitä ostettiin ja millainen päivärytmi talossa vallitsi. Juhani teki pitkiä työpäiviä ja palasi kotiin myöhään, kuin huomaamattaan vältellen tilaa, jonka äidin läsnäolo täytti jokaista nurkkaa myöten. Mutta edes työpaikalla hän ei päässyt irti keskeneräisyyden tunteesta. Annan hahmo ei kadonnut hänen mielestään. Se ei ollut kuva loukatusta uhrista, vaan ihmisestä, joka oli tehnyt päätöksensä ja sulkenut oven perässään.
Eräänä iltana, kun Maria uppoutui televisiosarjaan ja kommentoi äänekkäästi henkilöhahmojen ratkaisuja, Juhani löysi kirjoituspöydän laatikosta vanhan valokuvan. Kuvassa hän ja Anna seisoivat meren rannalla nauramassa. Tuuli oli sekoittanut Annan hiukset, ja hänen silmissään loisti sellainen aito ilo, jota Juhani ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Samalla hetkellä mieleen palasi asioita, joita hän oli yrittänyt olla muistamatta: kuinka Anna oli puolustanut häntä työtovereiden edessä, kuinka tämä oli kannatellut häntä silloin, kun hän viisi vuotta aiemmin menetti työnsä, ja kuinka kärsivällisesti Anna oli kuunnellut hänen valituksiaan äidistä sanomatta Mariasta koskaan pahaa sanaa.
“Hän ei edes tehnyt kohtausta”, ajatus välähti jälleen hänen mielessään. Mutta nyt se kuulosti erilaiselta. Ei heikkoudelta. Ei juonittelulta. Vaan käsittämättömältä voimalta. Riita on yritys pitää kiinni. Se on epätoivoinen huuto, toive siitä, että toinen kuulisi ja pysähtyisi ajoissa. Anna ei ollut nostanut meteliä, koska hänellä ei ollut enää mitään menetettävää siinä suhteessa. Hän oli lähtenyt sisältäpäin jo kauan ennen kuin mitään juridisia asiakirjoja allekirjoitettiin. Hänen hiljaisuutensa oli ollut lopullinen tuomio, jonka hän oli langettanut heille molemmille — sekä Juhanille että Marialle.
Maria istui samassa huoneessa, mutta Juhani tunsi ensimmäistä kertaa, kuinka kaukana he kaksi todella olivat toisistaan.