— Minun fiksu poikani! Avioerokin hoidettu ja asunto jäi sinulle! Ja se nainen… ei edes nostanut kohtausta, Maria hehkui ja kulki edestakaisin poikansa uuden asunnon avarassa olohuoneessa. Hänen äänensä helisi voitonriemusta, johon sekoittui aitoa hämmästystä. Vähän väliä hän sipaisi moitteettomasti laitettua kampaustaan ja loi voitonvarmoja katseita huonekaluihin, jotka seisoivat paikoillaan täydellisessä järjestyksessä — vaikka vielä edellisenä päivänä ne olivat kuuluneet toiselle naiselle.
Juhani, hänen ainoa poikansa, istui syvässä nojatuolissa ja käänteli laiskasti jonkin aikakauslehden sivuja. Hänen kasvoillaan ei näkynyt iloa eikä helpotusta. Niillä oli vain sellaisen ihmisen väsymys, joka oli saanut päätökseen raskaan mutta välttämättömäksi kokemansa työn. Hän ei sanonut mitään, vaan antoi äitinsä nauttia voiton hetkestä. Marialle tämä päivä oli vuosia jatkuneen taistelun huipentuma. Hän oli käynyt sitä hiljaa, järjestelmällisesti ja armottomasti: taistelua pojastaan, tämän ajasta ja elämästä, jota hän piti oikeastaan omanaan.
— Minähän sanoin, Juhani, minä varoitin sinua alusta asti, hän jatkoi, nyt jo pehmeämmällä ja salaliittolaismaisemmalla äänellä. — Se Anna tukahdutti sinua. Etkö muka huomannut, miten hän katsoi minua? Aivan kuin minä olisin ollut ylimääräinen ihminen omassa perheessäni. Mutta katso nyt ympärillesi: siistiä, valoisaa, eikä kukaan komentele, mihin maljakko pannaan tai mille seinälle taulu ripustetaan. Ja asunto on meidän, oma ja turvallinen. Ei omaisuuden jakamista, ei vuosien oikeusriitoja. Yksi allekirjoitus, ja asia oli sillä selvä. Nerokasta!
Vasta silloin Juhani nosti katseensa lehdestä. Hänen silmänsä olivat kylmät kuin talvipäivän ikkunalasi.
— Äiti, riittää jo. Asia on hoidettu. Miksi sitä pitää vielä jauhaa?
— Miksi? Siksi että sinun täytyy ymmärtää, miten viisaasti toimit! Ja myös se, miten paljon minä autoin sinua. Ilman minun neuvojani asuisit nyt jossain surkeassa vuokraloukossa ja maksaisit puolet palkastasi hänelle elatusmaksuina. Entä hän? Hah! Ei edes väittänyt vastaan. “Ota kaikki, Juhani, minä en tarvitse mitään.” Voitko kuvitella? Tavallinen ihminen olisi tapellut, huutanut, itkenyt ja vaatinut asianajajaa. Hän taas pakkasi vain kaksi laukkua ja lähti. Outoa, eikö sinustakin?
Maria astui ikkunan luo ja jäi katsomaan kaupungin kattoja ja valoja. Maisema tuntui hänestä sinä päivänä poikkeuksellisen ystävälliseltä. Hän piti ajatuksesta, että oli pelastanut poikansa nuoruuden erehdykseltä. Anna oli ollut hänen makuunsa liian hiljainen, liian huomaamaton. Hänessä ei ollut kipinää, ei sellaista luonteenlujuutta, jota Maria ihmisissä arvosti — toisin sanoen itsessään. Anna oli kuin vesi: kirkas, tarpeellinen, mutta helposti korvattavissa. Maria taas näki itsensä kalliona, johon jokainen vastalause murtui ennen pitkää.
Viimeisten kuukausien tapahtumat ennen eroa välähtelivät Marian mielessä kuin kirkkaat kuvat. Hän muisti hyvin, miten taitavasti oli kylvänyt epäilyksen siemeniä. Joskus kyse oli ohimennen pudotetusta huomautuksesta Annan ruoanlaitosta. Toisinaan raskaasta huokauksesta, kun miniä ilmestyi uusi pusero yllään: “Taas sinä tuhlaat rahaa, kohta Juhanilla ei ole enää varaa mihinkään.” Välillä Maria sai äkillisiä päänsärkyjä juuri silloin, kun nuorella parilla oli yhteisiä suunnitelmia. Hän rakensi vähitellen ilmapiirin, jossa Anna tunsi syyllisyyttä pelkästään siitä, että hengitti samaa ilmaa hänen kanssaan.
Kaikkein tärkein kysymys oli kuitenkin asunto. Kolmen huoneen vanha lähiöasunto, jonka Juhani oli perinyt isoäidiltään, muuttui heidän välillään kiistan ytimeksi. Maria oli saanut poikansa uskomaan, että Anna havitteli kotia itselleen, aikoi riistää sen oikeusteitse ja jättää hänet kadulle velkojen kanssa. “Hän on ovela, Juhani. Hän vain odottaa sopivaa hetkeä”, Maria kuiskasi iltaisin puhelimessa. “Sinun täytyy toimia ensin. Varmistaa kaikki omiin nimiisi ennen kuin hän ehtii havahtua.”
Juhani oli väsynyt äitinsä lakkaamattomaan painostukseen, ja vähitellen nuo sanat alkoivat tarttua hänen mieleensä lujemmin kuin hän olisi halunnut myöntää.