Maria huomasi poikansa vaipuneen ajatuksiinsa ja tarttui siihen heti.
— Taasko sinä mietit häntä? Anna jo olla, Juhani. Menneestä täytyy osata päästää irti. Katso nyt, miten hyvin meillä on asiat. Ei riitoja, ei hermoilua, ei mitään ylimääräistä vaivaa. Minä löydän sinulle vielä kunnollisen tytön, sellaisen tavallisen ja sopivan, meidän piireistämme. Sellaisen, joka ymmärtää perheen arvon ja osaa kunnioittaa vanhempia ihmisiä.
— Äiti, Juhani keskeytti hänet, ja hänen äänessään oli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan jotakin kovaa ja päättäväistä. — Eikö sinulle ole koskaan tullut mieleen, ettei vika ehkä ollutkaan Annassa?
— Mitä sinä oikein puhut? Maria lehahti, ja puna nousi hänen kasvoilleen. — Totta kai ongelma oli hänessä! Hän ei sopinut meidän perheeseemme. Hän veti sinua alaspäin, sai sinut etääntymään…
— Ei, äiti. Ongelma on siinä, ettet sinä osaa päästää minusta irti. Anna lähti, koska hän ymmärsi, ettei täällä ollut hänelle tilaa. Täällä on ollut aina vain sinä ja minä. Ja joskus minustakin tuntuu, ettei minullekaan jää tarpeeksi tilaa hengittää.
Huoneeseen laskeutui painava hiljaisuus. Televisio jatkoi puhumistaan taustalla, mutta sen äänet tuntuivat äkkiä vierailta, kuin ne olisivat kantautuneet jostakin kaukaa. Maria tuijotti poikaansa silmät suurina, ja niissä välähti pelko. Hän oli odottanut kiitollisuutta, ikuista lojaaliutta ja pojan horjumatonta ihailua. Sen sijaan hän kuuli syytöksen.
— Sinä olet kiittämätön, hän kuiskasi, ja hänen huulensa alkoivat vapista. — Minä olen antanut koko elämäni sinulle. Olen luopunut kaikesta sinun vuoksesi. Ja sinä… sinä väität, että minä olen syyllinen vain siksi, että rakastan sinua?
— Rakkaus ei saa tukahduttaa, äiti. Rakkaus ei tarkoita sitä, että vaimolta viedään koti, jotta voidaan todistaa uskollisuutta pojalle. Anna rakasti minua niin paljon, että hän osasi päästää minut menemään, kun näki minun valitsevan sinut. Mutta sinä… sinä rakastat minua tavalla, jossa kaikki ympäriltä saa sortua, kunhan minä vain pysyn vieressäsi.
Juhani nousi ja käveli ikkunan luo. Lasin takana kaupunki oli jo hämärtynyt. Vastapäisten talojen ikkunoissa paloi valoja; niiden takana ihmiset elivät omia elämiään, ratkoivat omia pulmiaan, sopivat ja riitelivät, mutta tekivät sen itse, ilman kaikkivoipien äitien ohjausta.
— Hän ei järjestänyt kohtausta, koska hän tajusi, miten turhaa on taistella tuulimyllyjä vastaan, Juhani jatkoi kääntymättä. — Hän säästi omat voimansa ja myös minun aikani. Hän osoitti sellaista viisautta, jota meiltä puuttui. Me kuvittelimme voittaneemme jonkin sodan, kun saimme vallattua alueen. Todellisuudessa me hävisimme kaikkein tärkeimmän: kyvyn kohdella toista ihmisenä.
Maria olisi halunnut vastata. Hän olisi tahtonut huutaa, että poika oli menettänyt järkensä, että tuo nainen oli jotenkin lumonnut hänet. Mutta sanat takertuivat kurkkuun. Hän katsoi ympärilleen: moitteetonta siisteyttä, kalliita huonekaluja, tyhjyyttä, joka tuntui yhtäkkiä melkein kosketeltavalta. Asunto oli suuri ja valoisa, mutta siitä puuttui elämä. Siellä ei ollut sitä pientä sekasortoa, jonka Anna oli tuonut mukanaan: pöydille unohtuneita kirjoja, vastapaistetun leivän tuoksua, hiljaista hyräilyä keittiöstä. Jäljellä oli vain järjestys. Kuollut, steriili järjestys.
— Mitä sitten nyt? Maria kysyi hiljaa, ja hänen äänessään kuului ensi kertaa vanhenevan ihmisen hätääntyneisyys; sellaisen ihmisen, joka huomaa rakentaneensa linnoituksen ja jääneensä itse sen sisään vangiksi yhdessä vankinsa kanssa.
— Nyt meidän on opeteltava elämään alusta, Juhani vastasi. — Mutta ilman harhakuvia. Minä en aio etsiä uutta vaimoa vain korvatakseni Annan. Etkä sinä enää etsi miniää, jota voisit hallita. Meidän täytyy ymmärtää, että Anna oli oikeassa, kun hän lähti hiljaa. Joskus ainoa tapa voittaa toivoton tilanne on astua ulos koko pelistä.
Hän kääntyi äitiinsä päin. Marian silmissä kiilsivät kyyneleet, mutta ne eivät olleet katumuksen kyyneleitä. Ne olivat loukatun ihmisen kyyneleitä, sellaisen, joka tunsi menettävänsä otteensa. Hän ei pystynyt hyväksymään ajatusta, että hänen vuosien mittaan rakentamansa suunnitelma oli alkanut halkeilla, ei ulkoisten olosuhteiden vaan sisäisen tyhjyyden vuoksi.
— Hän olisi voinut taistella vastaan, Maria mutisi itsepäisesti.