minkä omistan. Ja jääkaappi tulee kaupan päälle, ettei teidän kodistanne koskaan puuttuisi mitään.” Kaikki taputtivat silloin. Minäkin aloin itkeä.
Langan toisessa päässä ei kuulunut pitkään aikaan mitään.
— Niin että, Helena jatkoi lempeämmin. — Lakimies selitti minulle, ettei lahjoja tavata periä takaisin. Mutta koska te kerran haitte sekä jääkaapin että sen ”kaikkein kalleimman”, ne ovat nyt taas teidän omaisuuttanne. Palautuksia ei oteta vastaan.
Hetken Helena luuli, että Anneli oli loukkaantunut ja katkaisisi puhelun siihen paikkaan. Sitten kuulokkeesta kuului omituinen, nyyhkäisyä muistuttava ääni. Vasta hetken päästä Helena tajusi, ettei Anneli itkenyt, vaan nauroi. Vanhuksen käheää, yskän katkoman naurua.
— Voi Helena… sinä olet kyllä yksi piikki lihassa… Mutta oikeassahan sinä olet. Itsehän minä sen takaisin otin, itse saan nyt kärsiä.
— Juuri niin, Helena myönsi.
— Herranen aika sentään. No, hyvä on. Anneli niisti nenänsä. — Teetkö sinä muuten vieläkin lihapullat vaalean leivän kanssa?
— Teen.
— Liotatko leivän maidossa vai vedessä?
— Maidossa.
— Oikein, anoppi hyväksyi. — Veteen sitä liottavat vain laiskat naiset.
Sunnuntaina Helena huomasi melkein vasta perillä, että oli päätynyt Koivukadun talon eteen. Antti seisoi hänen vieressään, ja Helenalla oli käsissään kassi, jossa oli lihapullia, purkillinen suolakurkkuja ja kaalipiirakka.
— Äiti, oletko sinä nyt ihan varma tästä? Antti kysyi porraskäytävässä.
— En, Helena vastasi rehellisesti. — Mutta isoäiti on siellä yksin sen luovan kriisinsä kanssa.
— Äiti, joskus minä en tajua sinua ollenkaan. Hän vei sinulta jääkaapin.
— Antti, ei hän sitä jääkaappia oikeasti tarvinnut. Hän halusi vain pitää kiinni edes jostakin omastaan. Poika lähti vaimonsa luota, lopetti työnsä ja makaa nyt sohvalla. Jäljelle jäi edes jääkaappi. Ymmärrätkö?
Antti tuhahti hiljaa.
— Ymmärrän kai. Mutta älä anna isälle lihapullia.
Oven avasi Anneli aamutakissa. Kun hän näki kynnyksellä entisen miniänsä ja pojanpoikansa, hän meni hämilleen ja silaisi nopeasti hiuksiaan.
— Voi hyvänen aika… Miksette te soittaneet? Täällä on ihan sekaista.
— Ei me pitkäksi aikaa tulla, mummu. Äiti toi sinulle lihapullia.
— Vaalealla leivällä tehtyjä, Helena täsmensi. — Ja maidossa liotetulla.
Huoneesta ilmestyi Mika. Hänellä oli venähtänyt T-paita, sänki poskilla ja puhelin kädessä.
— Ai, Helena, moi. Lihapullia? Mahtavaa, minulla onkin nälkä.
— Ne ovat äidillesi, Helena sanoi tyynesti.
— No mutta mehän ollaan täällä yhdessä…
— Mika, Anneli sanoi äkkiä niin lujalla äänellä, ettei Helena ollut tunnistaa sitä samaksi ihmiseksi. — Mitä sinä olet tänään syönyt?
— No… voileipiä.
— Voileipiä. Lihapullat tuotiin minulle. Sinulle on jääkaapissa kefiiriä, jos se ei ole ehtinyt happanemaan. Tosin jääkaappi ei kyllä toimi. Kuulehan, poikani, lähdepä kauppaan ja osta itsellesi vaikka pakasteaterioita. Omilla rahoillasi.
— Äiti, ei minulla ole rahaa.
— Siinä tapauksessa menet ja hankit sitä. Jukka sanoi, että heidän varastollaan tarvitaan kantajia. Jääkaappiahan sinä olet jo raahannut, kokemusta löytyy.
Antti alkoi yskiä peittääkseen naurunsa. Mika katseli vuorotellen äitiään, entistä vaimoaan ja poikaansa, aivan kuin olisi etsinyt joltakulta tukea. Kun sitä ei löytynyt, hän katosi takaisin huoneeseen ja paiskasi oven kiinni.
— Ei se mitään, Anneli totesi. — Kyllä se siitä rauhoittuu. Tulkaa keittiöön. Siellä tosin on… hän heilautti kättään väsyneesti, — varsinainen romuvarasto.
Keittiössä seisoi tosiaan kaksi elotonta jääkaappia. Ne veivät tilaa niin paljon, että liedelle päästäkseen piti pujotella kylki edellä.
— Mummu, nämä pitäisi viedä pois, Antti sanoi.
— Pitäisi kyllä. Mutta kuka ne vie? Jukka on mökillä, ja tuo tuolla… hän nyökkäsi huoneen suuntaan.
— Minä hoidan ne pois. Pyydän työpaikalta pari kaveria avuksi tällä viikolla.
— Entä minä? Miten minä ilman jääkaappia pärjään?
Helena ja Antti katsoivat toisiaan. Antti ehti jo avata suunsa, mutta Helena puhui ensin.
— Me ostamme sinulle Antin kanssa uuden. Pienen, kaksiosaisen, sellaisen No Frost -mallin, ettei sitä tarvitse sulattaa joka kuukausi. Sinun verenpaineellasi ei pidä hakata jäätä irti veitsellä.
Anneli istahti jakkaralle ja tuijotti Helenaa pitkään täysin ilmeettömänä. Sitten hän sanoi jotakin, mitä Helena ei ollut kuullut häneltä kertaakaan kahdenkymmenenkolmen vuoden aikana.
— Anna anteeksi, Helena.
— Jääkaapistako?
— Kaikesta. Siitä typerästä kirjasta. Siitä, että sanoin sinua tumpeloksi. Siitäkin, kun Antin häissä väitin, että näytät huonolta… vaikka sinä näytit hyvältä. Minä vain olin kateellinen. Anneli pyyhkäisi silmiään aamutakin liepeellä. — Minä kuvittelin aina, että sinä veit minun Mikani minulta. Mutta taisitkin kantaa häntä selässäsi kaksikymmentäkolme vuotta. Minä väsyin jo kahdessa kuukaudessa.
Helena istuutui hänen viereensä ja kietoi käsivarren hänen hartioidensa ympärille. Anneli tuntui äkkiä pieneltä, kuivalta ja hauraalta, eikä lainkaan siltä pelottavalta ihmiseltä, joka oli puhelimessa osannut olla niin terävä.
— Ei se mitään, Anneli. Sellaista sattuu.
— Ei satu, Helena. Ei yleensä satu niin, että kaiken jälkeen miniä tuo vielä lihapullia.
— No näettehän te. Joskus sattuu.
Antti livahti hiljaa parvekkeelle, aivan kuin hänelle olisi tullut pakottava tarve saada raitista ilmaa. Helena tiesi kyllä, että poika liikuttui, mutta sitä tämä ei olisi myöntänyt mistään hinnasta.
Uusi jääkaappi tuotiin Annelille viikon kuluttua. Se oli pieni, valkoinen ja hiljainen, ja maksoi kolmesataakymmenen euroa. Helena ja Antti maksoivat sen puoliksi. Antti tuli työtovereidensa kanssa kantamaan molemmat vanhat kaapit pois, ja keittiöön tuli kerralla väljyyttä. Anneli kierteli uutta hankintaa kuin sulhasta, avasi oven, sulki sen ja avasi taas.
— Helena, jäähdyttääkö se varmasti?
— Varmasti. Kokeilkaa parin tunnin päästä.
— Eikä se ala jyrisemään?
— Ei ala.
— No on tämäkin, Anneli pudisti päätään. — Ihan kuin sitä ei olisi olemassakaan.
Mika meni lopulta varastolle töihin, sinne minne Jukka oli hänet järjestänyt. Hän nurisi, valitti selkäänsä ja kiukutteli, mutta lähti silti aamuisin. Kuukauden kuluttua hän soitti Helenalle ja sanoi epävarmasti:
— Helena, kuule… minä olen tässä miettinyt. Entä jos yrittäisimme vielä kerran? Minä olen nyt ymmärtänyt, millainen minä olen.
— Ja millainen sinä sitten olet, Mika?
— No… minä tajusin, että minun on paha olla ilman sinua.
Helena katsoi beigeä jääkaappiaan, sarvetonta hirvimagneettia ja uutta Hyvinkäältä ostettua magneettia, jonka hän oli tuonut työporukan retkeltä. Sari oli siellä kadottanut huivinsa ja etsinyt sitä puoli päivää, kunnes se löytyi bussista hänen oman istuimensa alta.
— Mika, olen iloinen, että olet ymmärtänyt jotakin, Helena sanoi. — Ihan oikeasti olen. Mutta sinä ymmärsit vain sen, että sinulla on huono olla ilman minua. Minä taas ymmärsin, että minulla on ilman sinua ihan hyvin. Oikeastaan paremmin kuin hyvin.
— Helena…
— Vie äidillesi terveisiä. Sano, että poikkean lauantaina ja tuon kaalipiirakan.
Hän lopetti puhelun ja muisti sormuksen, joka oli löytynyt jääkaapin alta. Se pitäisi kai palauttaa. Sitten Helena päätti, ettei asialla ollut kiirettä. Saakoon olla vielä keksirasian pohjalla.
Anneli soittaa hänelle nykyään joka sunnuntai täsmälleen yhdeltätoista ja aloittaa, kuten aina, ilman minkäänlaista johdantoa:
— Helena, haudutatko sinä sen kaalin piirakkaan vai laitatko raakana?