Toinen kuppi särkyi Mikan käsissä vuonna kaksitoista. Sitten on tämä pyyhesetti. Viheltävä teepannu, vaikka ei se ole viheltänyt enää aikoihin. Kukkoaiheinen pöytäliina. Ja tämä vielä… Helena veti laatikosta ohuen, kulmistaan kuluneen vihkosen. — ”Kuinka tulla hyväksi vaimoksi ja emännäksi.” Annoitte tämän minulle häitä seuraavana päivänä. Teidän kirjanmerkkinnekin ovat yhä välissä.
Keittiöön laskeutui hiljaisuus. Kuului vain, kuinka Jukka hengitti raskaasti nenänsä kautta.
— Helena, miksi sinun pitää tehdä tästä tällaista, Mika sanoi.
— Millaista?
— No tätä kaikkea. Ihan kuin me olisimme jotakin pikkusieluisia ihmisiä.
— En minä ole loukkaantunut, Mika, Helena vastasi rauhallisesti. — Oikeasti en. Enkä minä näistä luopumista sure. Jos tavarat kuuluvat Annelille, niin olkoot ne sitten hänellä.
Anneli otti vihkosen käteensä ja selasi sitä hitaasti. Hänen huulensa alkoivat väristä, joko mielipahasta tai jostakin muusta, vaikeammin tunnistettavasta.
— Minä tarkoitin silloin hyvää, hän sanoi matalalla äänellä. — Sinä olit kaupunkilaislikka etkä osannut mitään. Jauhelihapihvitkin hajosivat paistinpannulle.
— Muistan kyllä. Ja sitten te neuvoitte, että taikinaan pitää laittaa maidossa pehmennyttä vaaleaa leipää. Olen tehnyt niin kaksikymmentäkolme vuotta. Sitä oppia en pysty palauttamaan.
Anneli nosti katseensa Helenaan, muttei sanonut enää mitään. Hän laski vihkosen takaisin laatikkoon.
— Jukka, kanna jääkaappi ulos.
Laatikkoon hän ei koskenut.
Jääkaapin vieminen ei ollut mikään kevyt urakka: vanha kerrostalo, viides kerros, ei hissiä. Jukka tarttui alapäästä, Mika yläpäästä. Kolmannen kerroksen kohdalla Mika ähkäisi ääneen.
— Jukka, seis, seis! Selkä!
— Mika, pidä nyt kunnolla, älä päästä irti! Sehän lähtee liukumaan!
— Minähän pidän!
— Et pidä, kun se seisoo minun jalkani päällä!
Helena jäi viidennen kerroksen tasanteelle ja katsoi portaikkoon heidän peräänsä. Raollaan olevasta naapurinasunnon ovesta kurkisti Riitta.
— Helenaseni, miksi ne kantavat sitä kyljellään?
— Kai se on heidän mielestään helpompaa niin.
— Voi hyvänen aika, jääkaappia ei saisi kuljettaa makuullaan. Minun vävyni on korjaaja, hän on selittänyt sen monta kertaa: kompressorin öljyt valuvat putkistoon. Sellaisen jälkeen koneen pitäisi seistä pystyasennossa ainakin vuorokausi ennen kuin sen saa laittaa päälle.
Helena kumartui kaiteen yli.
— Anneli! Sitä ei saa käynnistää heti! Antakaa sen seistä vuorokausi!
Alhaalta kantautui Annelin ääni:
— Minä olen käyttänyt jääkaappeja neljäkymmentä vuotta, älä sinä rupea minua opettamaan!
Helena kohautti olkapäitään ja sulki oven.
Keittiöön oli jäänyt tyhjä aukko. Linoleumissa näkyi vaalea suorakulmio, jonka ympärille oli kertynyt pölyä, pullonkorkki, Antin vanha pyörätön pikkuauto ja vihkisormus. Mikan sormus. Hän oli hukannut sen viitisen vuotta aiemmin ja nostanut silloin hirveän metelin, väittänyt kivenkovaan Helenan siirtäneen sen johonkin.
Helena poimi sormuksen lattialta, pyöritteli sitä hetken sormiensa välissä ja pudotti sitten keksirasiaan magneettien sekaan. Sen jälkeen hän lähti Riitan luo hakemaan sinne väliaikaisesti vietyjä ruokiaan.
Uusi jääkaappi tuotiin maanantaina. Helena oli valinnut sitä kaksi iltaa, kysellyt neuvoja Sarilta puhelimessa ja Antilta viesteillä.
— Äiti, ota sellainen kahden osaston malli, jossa on No Frost.
— Hopeanvärinen vai valkoinen?
— Hopeinen näyttää arvokkaammalta.
— Entä tämä beige? Siinä on jotenkin… lämmin sävy.
— Äiti, ota se, mistä itse pidät. Sehän on sinun jääkaappisi.
Tuo sana, ”sinun”, jäi kummallisella tavalla kaikumaan Helenan mieleen. Ei lahjaksi saatu. Ei yhteinen. Oma. Beige, korkea, viidensadanneljänkymmenen euron hintainen, korottomalla osamaksulla.
Se hurisi niin hiljaa, että Helena nousi samana yönä kahdesti tarkistamaan, oliko laite ylipäätään käynnissä. Hän avasi oven, valo syttyi, ja sisältä lehahti kylmä. Toimi se. Magneetit hän kiinnitti takaisin yksi kerrallaan, ja sarvettoman hirven hän asetti aivan oven keskelle.
— No niin, hän sanoi hirvelle. — Aloitetaanko uusi elämä?
Hirvi ei vastannut. Ei vastannut jääkaappikaan. Helena purskahti nauruun.
Noin kymmenen päivää myöhemmin, juuri kun Helena oli tullut töistä, lämmittänyt iltaruoan ja kaatanut itselleen teetä, puhelin soi. Soittaja oli Anneli.
— Helena, hän aloitti ilman tervehdystä. — Se ei toimi.
— Kuka?
— Sinun jääkaappisi. Tai siis minun. Se murisee kuin traktori eikä kylmene yhtään. Kutsuin korjaajan.
— Ja mitä korjaaja sanoi?
— Hän sanoi… Anneli näytti lukevan paperista. — ”Kuljetettu kyljellään ja kytketty heti päälle? Kompressori ei ole kestänyt. Ikää laitteella on kaksikymmentäkolme vuotta, eikä sitä kannata korjata. Uusi jääkaappi tulee halvemmaksi.”
Helena painoi kämmenen suunsa eteen, ettei olisi nauranut.
— Anneli, minähän huusin teille portaikosta.
— Huuteli hän siellä… Mika sanoi, ettei siitä mitään haittaa ole. Hän oli katsonut netistä.
— No jos kerran netistä…
— Älä viisastele, Helena. Se ei sovi sinulle.
Helena luuli, että puhelu loppuisi siihen. Anneli ei kuitenkaan sulkenut linjaa. Kuului vain raskasta hengitystä.
— Helena, Anneli sanoi lopulta aivan toisenlaisella äänellä. — Saanko minä sanoa sinulle yhden asian?
— Sanokaa vain.
— Hän makaa päivät pitkät.
— Jääkaappiko?
— Mika! Anneli lähes huusi. — Mika makaa! Sohvalla! Aamusta iltaan! Minä sanon hänelle, että Mika-kulta, vie edes roskat. Ja hän vastaa: äiti, minä etsin suuntaa. Mitä suuntaa, Helena, hän pelaa puhelimella tankkipeliä! Minä nousen seitsemältä, menen kauppaan, teen ruoan, pesen pyykit. Hän syö kolmen edestä eikä anna penniäkään, koska rahaa ei ole. Hänellä on kuulemma luova kriisi. Ilmoitin hänet kalustekurssille, hän kävi kahdesti ja sanoi, että siellä on pölyistä. Viime viikolla pyysin häntä ripustamaan kylpyhuoneeseen edes yhden hyllyn. Arvaatko, mitä hän teki?
— Ripusti sitä kolme päivää? Helena ehdotti.
— Viisi! Ja vinoon! Eilen se putosi alas shampoiden kanssa!
Helena vaikeni. Hän näki mielessään pienen keittiön Koivukadulla, jossa nyt seisoivat vierekkäin hajonnut vanha jääkaappi ja Annelin oma, jo valmiiksi iäkäs kaappi, jota ei ollut vieläkään viety pois. Huoneessa Mika makasi sohvalla, ja seitsemänkymmentänelivuotias Anneli raahasi verenpainemittari laukussaan ruokakasseja torilta, koska ”Mikan pitää syödä kunnolla”.
Jostain syystä tilanne ei enää huvittanut. Se alkoi säälittää.
— Anneli, Helena sanoi hiljaa. — Oletteko mitannut tänään verenpaineen?
— Mittasin. Satakuusikymmentä kautta sata.
— Otitteko lääkkeen?
— Otin.
— Jos se ei laske iltaan mennessä, soittakaa lääkäriin. Älkää jääkö odottamaan.
Taas tuli tauko. Sitten Anneli sanoi äkkiä:
— Helena, entä jos… jos sinä ottaisit hänet takaisin?
— Jääkaapinko?
— No en minä jääkaapista puhu! Mikan!
Helena laski kupin pöydälle. Hän katsoi beigeä jääkaappiaan ja sen oven keskellä istuvaa sarvetonta hirvimagneettia.
— Anneli, muistatteko, mitä sanoitte meidän häissämme? Silloin kun piditte maljapuhetta?
— No… jotakin minä kai sanoin. Siitä on kaksikymmentäkolme vuotta.
— Minä muistan. Te nousitte seisomaan lasi kädessä ja sanoitte: ”Helena, annan sinulle sen kaikkein kalleimman, mitä minulla on.”