— Mika, ostakaa sitten uusi.
— Helena, älä nyt viitsi. Tiedäthän sinä, että minulla on nyt hankala vaihe menossa.
— Tiedän. Sinähän etsit itseäsi.
— Älä aloita taas. Minä muuten lähdin töistä.
Helena oli vähällä pudottaa lusikan kädestään.
— Miten niin lähdit?
— Ihan niin. Tajusin vain, etteivät kustannuslaskelmat ole minun juttuni. Kaksikymmentäkuusi vuotta olen laskenut toisten betoneja ja urakoita. Haluaisin tehdä jotakin oikeaa. Ehkä puun kanssa. Rakentaa huonekaluja omin käsin.
— Mika, sinä ripustit kylpyhuoneen hyllyä kolme vuotta.
— No siinä se taas tuli! Juuri tuon takia me erosimme!
— Me erosimme siksi, että sinä kävelit itse ulos tästä kodista.
— Niin, no… sekin vaikutti. Mutta asiaan: anna se jääkaappi äidille. Hänhän sen aikanaan lahjoitti.
— Hän lahjoitti sen meille, Mika. Meille molemmille.
— Mutta eihän meitä enää ole, hän vastasi, aivan kuin se olisi ratkaissut kaiken.
— Entä minun pitäisi elää ilman jääkaappia?
— Ostat itsellesi uuden. Sinähän käyt töissä.
Siinä kohdassa Helena tunsi, kuinka jokin hänen sisällään napsahti. Hän oli tehnyt töitä kaikki nämä kaksikymmentäkolme vuotta: silloin, kun Mikan bonuksia ”viivytettiin” puoli vuotta, ja myös pandemian aikana. Hän oli auttanut Anttia asuntolainan käsirahassa. Mökkikin pysyi pystyssä hänen vaivannäöllään. Ja nyt entinen aviomies, joka oli irtisanoutunut puun vuoksi, neuvoi häntä hankkimaan uuden jääkaapin.
— Hyvä on, Mika, hän sanoi hyvin tyynesti. — Tulkoon lauantaina hakemaan.
— Ihanko totta? Mika meni hetkeksi sanattomaksi. — No niin. Minä tiesin, että olet järkevä ihminen. Kiitos, Helena.
— Eipä kestä. Mutta sinä tulet myös. Sinä kannat.
— Minäkö? Minullahan on selkä…
— Tulet, Mika.
Antti sai kuulla kaikesta keskiviikkona, kun hän poikkesi äitinsä luona hakemassa purkillisen suolakurkkuja.
— Äiti, onko tuo edes laillista?
— Ei, kultaseni. Anna, joka on juristi, sanoo, ettei lahjoja noin vain peritä takaisin.
— No sano heille ei!
— En halua kieltää keneltäkään mitään. Saisin sitten loppuikäni kuunnella, miten hän puhuu minusta sukulaisten edessä: ”Ahne nainen, ei antanut anopin jääkaappia takaisin.”
Antti vilkaisi vanhaa Stinolia, joka päätti juuri sillä hetkellä ryhtyä murisemaan ja tärisemään koko rungollaan.
— Äiti, anna nyt vain se romu pois. Minä ostan sinulle uuden.
— Asuntolainan kanssa? Älä viitsi keksiä hulluja.
— No osamaksulla sitten.
— Antti, minulla on palkka. Ostan itse. Ja tiedätkö mitä… Helena hymyili yhtäkkiä. — Olen oikeastaan halunnut uuden jo kauan. Sellaisen, jota ei tarvitse sulattaa ja jossa pakastin ei kasva jäähän. Olen näiden vuosien aikana varmaan hakannut veitsellä irti kokonaisen tonnin jäätä. Mika aina sanoi: ”Miksi vaihtaa, sehän toimii.” Nyt minulla on ainakin syy.
— No hyvä sitten, Antti sanoi. — Mutta älä sinä murehdi.
— En minä murehdi.
— Joo joo. Siirrät tuota kurkkupurkkia nyt kolmatta kertaa paikasta toiseen.
Helena katsoi käsissään olevaa purkkia ja purskahti nauruun.
Perjantai-iltana hän tyhjensi jääkaapin. Sisällä oli kaksi juustonpalaa, kanaa, kattilallinen keittoa, suolakurkkuja, äidin hilloa, hänen omat silmätippansa sekä pussi tilliä, joka oli pakastettu jo elokuussa. Hän pakkasi kaiken kasseihin ja vei ne naapuriin Riitalle, jonka lasitetulla parvekkeella seisoi toinen jääkaappi.
— Helenaseni, mitä on tapahtunut? Menikö se rikki?
— Ei, Riitta. Entinen anoppini hakee sen pois.
Riitta, kahdeksankymppinen entinen kemianopettaja, otti silmälasit hitaasti nenältään.
— Anneli vai? Sekö, joka tuli keväällä luoksesi toppatakissa, vaikka muut kulkivat jo kevyissä takeissa?
— Juuri hän.
— No johan on. Mitä seuraavaksi, viekö hän sängynkin? Lahjoittiko hän teille sängyn?
— Ei, sänky oli vanhempieni lahja.
— Sehän on sitten mainiota. Nukkumaan pystyt, mutta syömättä jäät. Laihdutpa ainakin, Riitta totesi, ja molemmat nauroivat niin, että rappukäytävässä joku paiskasi oven kiinni.
Kotona Helena alkoi irrottaa magneetteja jääkaapin ovesta. Se osoittautui kaikkein vaikeimmaksi osuudeksi. Raasepori: ensimmäinen yhteinen matka kolmestaan, Antti oli kolmevuotias, söi liikaa kirsikoita ja itki koko yön. Tampere: Mika kadotti henkilökorttinsa, ja he juoksivat puoli päivää asemalla selvittämässä asiaa. Kotka: kahdeksastoista hääpäivä, silloin he osasivat vielä nauraa yhdessä. Joutsaan Helena oli lähtenyt jo yksin, työporukan matkalle, koska Mikan mielestä ”kirkkojen katselu on tylsää”. Ja Enontekiöstä tuotu sarveton poro: sen Antti toi kuusitoistavuotiaana kesäleiriltä.
Helena laski magneetit vanhaan keksirasiaan ja istui hetken hiljaa. Sitten hän meni olohuoneeseen ja kokosi vielä toisen, suuremman laatikon.
Lauantaina tasan yhdeltätoista ikkunoiden alle kaartoi koliseva, vanha pakettiauto. Ensimmäisenä sieltä kömpi ulos Mikan serkku Jukka, isokokoinen ja hyväntahtoinen viisikymppinen mies. Etupenkiltä laskeutui varovasti Anneli, yllään juuri se sama toppatakki, vaikka ulkona oli kaksitoista astetta lämmintä. Viimeisenä autosta nousi Mika sen näköisenä kuin häntä ei olisi tuotu hakemaan jääkaappia vaan oikeuden eteen.
Helena avasi oven.
— Päivää, Anneli. Hei, Jukka. Tulkaa sisään.
— Terve, Helena. Anoppi astui eteiseen kenkiään riisumatta ja kurkisti saman tien keittiöön. — Pesitkö sinä sen?
— Pesin.
— Hyvä. Minä kun tiedän, millaista täällä on ollut.
— Äiti, Mika sanoi hiljaa.
— Mitä äiti? Minä kävin täällä kaksikymmentäkolme vuotta ja näin kyllä, että hän sulatti sen ehkä kerran puolessa vuodessa. Minä sulatan omani joka kuukausi!
— Teidän omannehan meni rikki, Helena huomautti.
— Se hajosi vanhuuttaan, Anneli vastasi arvokkaasti. — Sillä oli ikää kolmekymmentäyksi vuotta.
Jukka meni keittiöön, koputti Stinolin kylkeä ja vihelsi kunnioittavasti.
— Huh, Helena. Tässä on kuulkaa kone. Tällaisia ei enää tehdä. Tämä on varmaan koottu jollain valtion tehtaalla.
— Jukka, älä höpise, Anneli sanoi. — Ala kantaa.
— Anneli-täti, se pitää ensin irrottaa ja antaa sulaa. Muuten se valuttaa vedet koko porraskäytävään.
— Irrotin sen jo eilen, Helena sanoi. — Vedetkin on kuivatettu. Voitte viedä sen.
Anneli näytti hämmentyvän. Ilmeisesti hän oli valmistautunut vastarintaan: kyyneliin, syytöksiin, ehkä jopa kunnon riitaan. Helena tiesi hyvin, että hänen laukussaan oli verenpainemittari ja sydäntippoja. Mutta miniä osoittikin rauhallisesti jääkaappia ja sanoi: olkaa hyvä, ottakaa.
— No niin, Anneli mutisi epävarmasti. — Hyvä sitten. Ihmisten tavalla tällaiset asiat pitää hoitaa.
— Tietenkin ihmisten tavalla, Helena nyökkäsi. — Ajattelinkin tässä, että jos kerran lahjoja palautetaan, niin palautetaan sitten kaikki. Reilu peli.
— Mitä lahjoja muka vielä? Anneli terästäytyi heti.
Helena haki huoneesta pahvilaatikon ja nosti sen jakkaran päälle.
— Tässä. Kaikki, mitä olette meille antanut. Kristallivaasi kymmenvuotishääpäiväksi. Madonna-astiasto, tosin kahdesta kupista vajaana: yhden Antti rikkoi ensimmäisellä luokalla.