Puhelin alkoi soida lauantaina kello 7.40. Helena oli odottanut koko viikon juuri tätä aamua: vihdoin saisi nukkua pitkään. Ensimmäinen ajatus oli jättää vastaamatta. Soitto ei kuitenkaan loppunut, ja näytöllä paloi nimi: Anneli. Entinen anoppi tarttui puhelimeen vain silloin, kun piti asiaa tärkeänä. Hänen mittapuullaan tärkeää oli lähes kaikki.
— Haloo, Helena sanoi ja yritti kuulostaa siltä kuin olisi ollut hereillä jo hyvän aikaa.
— Helena, hyvää huomenta. Tulen ensi viikolla hakemaan jääkaapin.
Helena nousi istumaan sängyssä ja jäi tuijottamaan vaatekaappia.
— Minkä jääkaapin?
— Sen minun jääkaappini. Sen, jonka annoin teille häälahjaksi. Kun avioliittoa ei enää ole, ei lahjallakaan ole siellä mitään virkaa. Älä huoli, pyydän Jukkaa avuksi, hän tulee pakettiautolla.
— Anneli, kai te nyt vitsailette?
— Mitä minä vitsailisin, Helena, olen seitsemänkymmentäneljä. Lauantaina yhdeltätoista, olethan kotona.
Sitten puhelu katkesi. Anneli lopetti keskustelut aina sillä tavalla: ei hyvästellyt, vaan pani ikään kuin pisteen lauseen perään.
Helena jäi vielä hetkeksi paikoilleen. Lopulta hän nousi, meni keittiöön, laittoi veden kiehumaan ja katsoi jääkaappia. Vanha, valkoinen vuoden 2003 malli oli vuosien aikana kellastunut hieman, kuin iäkäs kylpyamme. Se hurisi niin kovaa, että alakerran naapuri oli kerran kysynyt, oliko heille asennettu kompressoriasema. Öisin se saattoi nytkähtää ja pulputtaa, ja Mika oli sanonut jääkaapin keskustelevan omia juttujaan. Ovi pysyi kiinni lähinnä hyvällä tahdolla sekä yhdellä Raaseporista ostetulla magneetilla. Magneetteja oli kaikkiaan nelisenkymmentä: Porvoo, Tampere, Kotka, Joutsa, Vantaa, kaksi Turkista ja hassu Enontekiön poro, jolta sarvet olivat irronneet jo aikaa sitten.
Kaksikymmentäkolme vuotta aiemmin jääkaappi oli kannettu suoraan tähän asuntoon, heti häitä seuranneena päivänä. Oven ympärille oli sidottu valtava punainen rusetti. Helena ei ollut raaskinut ottaa sitä pois kokonaiseen vuoteen, ennen kuin väri haalistui.
— No niin, vanhus, hän sanoi jääkaapille. — Näköjään sinua vaaditaan palautettavaksi.
Jääkaappi vastasi pulpahtamalla.
Mikan kanssa ero oli tullut voimaan kaksi kuukautta sitten. Ei ollut rikottuja astioita, ei toista naista, ei mitään sellaista, mistä ystävättärille kuiskitaan kahvikupin ääressä. Yhtenä iltana, avioliiton kahdentenakymmenentenäkolmantena vuonna, Mika vain laski puhelimen kädestään ja sanoi:
— Helena, minä taidan lähteä.
— Minne? hän ei heti ymmärtänyt. — Autotalliinko?
— Pois kokonaan. Minä tukehdun. Olen neljäkymmentäyhdeksän, ja tuntuu kuin en olisi elänyt lainkaan. Työ, koti, mökki, sinun äitisi, Antin asuntolaina… Haluan selvittää, kuka minä oikeasti olen.
— Mika, sinä olet Mika Virtanen, kustannuslaskija. Sinulla on gastriitti ja uimahallikortti, jota et käytä. Mitä siinä vielä pitää selvittää?
— Juuri tätä tarkoitan! Mika melkein ilahtui. — Sinä teet aina noin. Minä puhun sielusta, sinä vastaat vatsataudilla.
Hän muutti äitinsä luo kaksioon Asemakadulle, entiseen lapsuudenhuoneeseensa. Asunto, jossa Helena asui, oli tullut hänelle isoäidiltä jo ennen avioliittoa, joten jaettavaa ei juuri ollut. Alaikäisiä lapsiakaan ei ollut, eikä kumpikaan aikonut riidellä. Niinpä ero hoidettiin virallista reittiä: hakemus jätettiin, kuukauden kuluttua todistukset olivat kädessä. Virastossa Mika näytti surulliselta ja komealta uudessa neuleessaan, mutta Helena ajatteli vain sitä, että hänen piti ehtiä töihin kahdeksi.
Heidän poikansa Antti, kaksikymmentäkaksivuotias, asui jo omillaan vaimonsa Lauran kanssa. Kun Helena kertoi uutisen puhelimessa, Antti oli pitkään hiljaa.
— Äiti, miten sinä voit?
— Ihan hyvin, kultaseni. Melkein hämmentävän hyvin.
— Jos tulee mitä tahansa, soita heti.
Aluksi Helena oli jopa vihainen itselleen siitä, ettei itkenyt. Ystävät odottivat kyyneliä, mutta hän paistoi iltaisin itselleen lettuja, katsoi sarjoja, joita Mika ei ollut sietänyt, ja huomasi kerran hyräilevänsä. Asunnosta katosivat porakone, olohuoneen televisio, ruuvinväännin ja puolet pyyhkeistä; Mika haki tavaransa pois siististi jo ensimmäisen viikon aikana. Helena ei pannut vastaan.
Ja nyt vuorossa oli jääkaappi.
Maanantaina töissä Helena kertoi koko jutun Sarille naapuriosastolta. He olivat tehneet työtä rinnakkain kahdeksantoista vuotta, ja siinä ajassa oli ehditty käydä läpi aviomiehet, lapset, verenpaineet ja kaikki mahdolliset dieetit.
— Hetkinen, Sari sanoi ja laski mukinsa pöydälle. — Hän haluaa siis viedä jääkaapin, joka on kaksikymmentäkolme vuotta vanha?
— Juuri niin. Se on vanhempi kuin Antti.
— Helena, sehän on jo perheenjäsen. Sitä ei palauteta, se saatellaan eläkkeelle.
— Samaa minäkin ajattelen.
— Mutta mihin hän sitä tarvitsee? Eikö hänellä ole oma?
— En tiedä. Ehkä periaatteen vuoksi. Anneli on koko ikänsä hokenut: “Mikä on minun, on minun.” Muistatko, kun kerroin siitä kakkuvuoasta, jonka hän vaati naapurilta takaisin? Yhdentoista vuoden jälkeen.
— Oliko se silloin, kun naapuri oli muuttamassa toiselle paikkakunnalle?
— Aivan. Lähtöpäivänä, taksin vieressä.
Sari pudisti päätään ja kaivoi puhelimensa esiin.
— Kuule, minun Anna on juristi. Kysyn häneltä.
Anna, Sarin tytär, soitti takaisin noin kahdenkymmenen minuutin päästä. Helena laittoi puhelimen kaiuttimelle.
— Hei, Helena. Lain mukaan annettua lahjaa ei noin vain oteta takaisin. Lahjan peruuttaminen on mahdollista vain poikkeustilanteissa: jos lahjansaaja on esimerkiksi yrittänyt vahingoittaa lahjanantajaa tai tämän läheisiä, aiheuttanut tahallaan vakavaa haittaa, tai jos esineellä on lahjanantajalle erityinen tunnearvo ja sitä kohdellaan niin, että se voi tuhoutua lopullisesti. Silloinkin asia ratkaistaan viime kädessä oikeudessa. Häälahja, joka on annettu molemmille puolisoille, katsotaan puolisoiden yhteiseksi omaisuudeksi. Osituksessa entinen mies olisi voinut vaatia puolet sen arvosta, mutta anoppi ei. Ja tämän ikäisen jääkaapin arvo on suunnilleen perunasäkin luokkaa.
— Kiitos, Anna.
— Eipä kestä. Mutta jos et ole siihen erityisen kiintynyt, päästäisin ehkä irti. Hermot ovat kalliimmat kuin vanha jääkaappi.
Helena sulki puhelun ja jäi mietteliääksi.
— No? Sari kysyi. — Aiotko taistella viimeiseen asti?
— En tiedä, Sari. Ei minua se jääkaappi sureta. Tuntuu vain pahalta, että olin hänelle kaksikymmentäkolme vuotta miniä, ja nyt näyttää siltä, että olenkin vain säilyttänyt hänen omaisuuttaan.
Samana iltana Mika soitti. Eron jälkeen hän oli soittanut vain kerran kysyäkseen, missä hänen talvitakkinsa oli.
— Helena, hei. Äiti kertoi tässä…
— Jääkaapista?
— Niin. Mika rykäisi. — Kuule, onko se sinulle muka niin tärkeä? Äidin oma hajosi, pakastin ei kylmennä enää, ja korjaaja sanoi, että kunnostus tulisi kalliimmaksi kuin uusi. Meitä on nyt kaksi, ja ruokaa tarvitaan enemmän.