— Aivan! Mariahan on nyt täysin rahaton, eikä lainaan kannata koskea, sehän on silkkaa orjuutta! — Helena ilahtui, koska ei selvästi ollut kuullut piikkiä äänessäni. — Olen miettinyt tämän valmiiksi. Sinä ja Mikael olette hyvässä asemassa, lapsiakaan ei vielä ole, ja asuntolaina on maksettu pois jo ajat sitten. Päätin siis, että sinä siirrät Marialle joka kuukausi puolet palkastasi, kunnes klinikan velka on hoidettu kokonaan.
Sisälläni ei kuohunut raivo. Tunsin vain viileää uteliaisuutta. Missä kohtaa tavallinen tahdittomuus muuttuu jo niin suureksi röyhkeydeksi, ettei sitä voi pitää totena?
— Eli te tulitte nimenomaan minun palkkapäivänäni ilmoittamaan, että osa tuloistani siirretään aikuisen tyttärenne hampaisiin? Ymmärsinkö tämän jalomielisen suunnitelman oikein?
— Anna, älä nyt käytä tuollaisia torimaisia sanoja kuin “siirretään”, — anoppi irvisti närkästyneenä. — Mehän olemme samaa perhettä. Läheisten kuuluu auttaa toisiaan, kun tulee vaikea paikka. Tänään te tuette Mariaa, huomenna hän sanoo teille kauniin sanan. Ja rehellisesti sanottuna sinulla ei kuitenkaan ole noille rahoille mitään todellista käyttöä. Tytön täytyy saada hymyillä.
Sivumennen sanoen jaan tähän väliin pienen keittiövinkin, josta on ollut minulle hyötyä vuosien ajan: jos haluat leikata pehmeää tuorejuustoa, rahkarullaa tai muuta helposti murenevaa herkkua siististi ilman veistä, ota tavallinen vahva ompelulanka. Kiristä se käsiesi väliin ja vedä rauhallisesti ylhäältä alas — leikkauspinnasta tulee hämmästyttävän tasainen.
Silloin eteisestä kuului avaimen kilahtaminen lukossa, ja Mikael palasi kotiin. Hän riisui takkinsa väsynein liikkein, vilkaisi keittiöön ja pysähtyi nähdessään äitinsä pöydän ääressä.
— Ai, äiti. Hei. Mikä sinut toi tänne arki-iltana? Onko jotain tapahtunut?
— On tapahtunut, poikani, kyllä vain, — Helena sädehti ja vaihtoi hetkessä syyttäjän äänensävyn lempeäksi äidilliseksi hymyksi. — Me tässä Annan kanssa juuri keskustelimme siitä, miten te autatte Mariaa hoitokuluissa. Anna alkaa jo ymmärtää, että hänen palkastaan voi hyvin irrottaa osan tähän tarkoitukseen.
Mikael jäi paikoilleen vesilasi kädessään. Hänen katseensa siirtyi hitaasti äidistä minuun.
— Anna alkaa ymmärtää? Marian hampaisiin? Omasta palkastaan? — hän toisti epäuskoisesti.
Katsoin miestäni mahdollisimman viattomasti.
— Tietenkin, Mikael. Äitisi valaisi minulle perhearvojen todellisen merkityksen. Kävi ilmi, että minun ansioni ovat yhteinen varanto ja Marian ongelmat ovat meidän kaikkien yhteisiä tehtäviä. Voinko minä muka kiistellä noin syvällisen sukulaisuuden tulkinnan kanssa?
Mikael tunsi minut liian hyvin. Hän nappasi sävyn heti kiinni, nojasi ääneti ovenpieleen ja risti kätensä rinnalleen, aivan kuin olisi päättänyt katsoa, kuinka pitkälle tämä näytelmä vielä etenisi.