— No niin, joko palkka kilahti tilille? Kerrohan heti, paljonko sinulle maksettiin, — mieheni äiti ilmoitti jo eteisessä vaivautumatta edes tervehtimään.
Helena astui kotiimme sellaisella itsevarmuudella kuin hänellä olisi ollut virallinen tarkastusoikeus ja minä olisin ollut paatunut veronkiertäjä. Oli kuukauden ensimmäinen päivä, eli palkanmaksupäiväni, ja jostain syystä anoppini oli päättänyt nimittää itsensä henkilökohtaisen talouteni pääjakajaksi. Seisoin käytävässä ruokakassi kädessä ja tuijotin häntä hämmästyneenä. Joillakin ihmisillä on erikoinen lahja: toisten rahat muuttuvat heidän mielessään koko suvun yhteiseksi omaisuudeksi, mutta omat säästöt pidetään visusti piilossa.
— Päivää, Helena, — vastasin rauhallisesti ja suljin ulko-oven hänen perässään. — Voitte tulla peremmälle, mutta lompakkoani en aio esitellä.
Anoppi puristi huulensa tyytymättömäksi viivaksi, potkaisi kengät jalastaan ja marssi päättäväisesti keittiöön.
— Lopeta heti tuo näytteleminen, minä tulin asiaa varten! — murahti eteisestä matala ääni.
Se oli Onni, iso vihreä papukaijamme. Linnulla oli hämmästyttävä kyky painaa mieleensä juuri ne lauseet, joita kenenkään ei olisi sopinut toistaa, ja käyttää niitä täsmälleen oikealla hetkellä. Onni ei ollut pitänyt Helenasta viime kesän jälkeen, jolloin tämä oli yrittänyt syöttää sille suolapähkinöitä vastoin kaikkia ohjeita. Vastaukseksi lintu oli nokkaissut häntä oikein kunnolla sormeen. Siitä päivästä lähtien höyhenpeitteinen lemmikkimme oli ottanut vastuulleen anopin vierailujen äänekkään arvostelun.
Helena istuutui pöydän ääreen ja laski kätensä polvilleen kuin olisi odottanut, että alistuisin kuulusteluun.
— Älä virnistele, Anna. Tilanne on vakava, — hän aloitti opettavaisella äänellä. — Maria tarvitsee rahaa, ja nopeasti.
Maria, kolmekymppinen kälyni, eli käytännössä jatkuvassa kriisitilassa. Milloin hänen piti välttämättä uudistaa ulkonäkönsä ja lähteä kuukaudeksi meren äärelle palauttamaan sisäistä tasapainoaan, milloin taas hänen luova sielunsa vaati suuria elämänmuutoksia.
— Ja mitä meidän kärsivälle taiteilijasielullemme on tällä kertaa tapahtunut? — kysyin ja istuin häntä vastapäätä. — Taasko univaje on aiheuttanut syvän elämänkriisin?
— Hammaslääkäri! — Helena huokaisi kuin olisi ilmoittanut kansallisesta onnettomuudesta. — Hänelle täytyy laittaa hammasimplantit. Kyse on terveydestä, ulkonäöstä ja asemasta! Ilman niitä hän ei voi saada kunnollista työtä, hän häpeää hymyilläkin. Ainoa ratkaisu on tehdä vaativa hoito heti, ja klinikka vaatii koko summan kerralla.
— Ymmärrän kyllä, hymy on tärkeä asia, — nyökkäsin. — Varsinkin silloin, kun lasku aiotaan sysätä jonkun muun maksettavaksi.