– Hän ei tule antamaan sinulle sitä saunajuttua anteeksi.
– Sauna on edelleen siinä missä ennenkin.
– En minä hirsistä puhunut.
Isän patjan nostin takaisin hänen sänkyynsä ja pedasin vuoteen kuntoon. Mutta hänen vanhaa Salora-radiotaan, sitä joka oli koko ikänsä nököttänyt ikkunalaudalla, en löytänyt mistään. En kuistilta, en vajasta, en laatikoiden takaa. Etsin niin, että lopulta olin aivan uuvuksissa.
Lauantai portilla
Vanhemmat toin mökille perjantai-iltana taksilla. Matka maksoi kolmekymmentäviisi euroa, ja äiti piti koko ajan sylissään tomaattilaatikkoa kuin se olisi ollut haurasta posliinia. Isä vastusteli lähtöä viimeiseen asti. Sanoin hänelle: isä, sinähän itse sanoit, että mökki on minun, joten minä kutsun teidät sinne. Siihen hän ei enää keksinyt vastausta.
He tulivat lauantaina vähän ennen kymmentä. Tai oikeastaan aiemmin, sillä äiti ei ollut ehtinyt vielä nostaa puurokattilaa pois liedeltä.
Kuulin ensin auton äänen. Sitten sen, kuinka Mika yritti sovittaa avainta portin lukkoon. Hetken kuluttua puhelimeni soi, vaikka seisoin kuistilla ja hän näki minut aivan selvästi.
Menin portille. En avannut.
– Mikä tämä on? hän kysyi verkkoaidan takaa.
– Uusi lukko.
– Avaa.
– En. Teidän tavaranne on pakattu. Tässä on luettelo, Maria on allekirjoittanut sen. Tuon kaiken kohta ulos.
Mika luki ensimmäisen sivun. Toista hän ei edes vilkaissut loppuun.
– Pidätkö sinä minun äitiäni aidan takana?
– Minä tarjosin hänelle saunaa. Ja kutsuin hänet heinäkuuksi tänne. Sinä sanoit, että minun väkeni pärjää ilmankin.
– Minä sanoin sen suutuspäissäni!
– Sanoit sen kahdesti, Mika. Toisen kerran keskiviikkona puhelimessa.
Hän nykäisi porttia vielä kerran. Ei enää raivolla, vaan samalla tavalla kuin ihminen tarkistaa, onko kaasu varmasti pois päältä. Verkko kalahti. Marian puolelta kuului, kuinka kuokka lakkasi hakkaamasta maata.
– Kaksikymmentäseitsemän vuotta, Anna.
– Muistan kyllä, kuinka monta.
Helena nousi autosta. Hänellä oli beige takki ja kädessään S-marketin muovikassi. Hän tuli lähemmäs, katsoi ensin uutta lukkoa ja sitten minua.
– Anna, olenko minä sinulle muka vieras ihminen?
– Et ole vieras. Mutta siinä huoneessa asuu nyt minun isäni.
Juuri silloin isä ilmestyi kuistille mökkiliivissään.
– Anna, päästä nyt heidät sisään. Ihmiset katsovat. Me äitisi kanssa menemme yläkertaan, minä kyllä kiipeän hiljaa.
– Isä, mene sisälle.
– Tyttäreni.
– Mene sisälle, ole kiltti.
Olisitko sinä päästänyt heidät? Aurinko porotti jo aamusta, anoppi seisoi takissaan, ja hänen kassissaan oli ranskanleipä ja piimäpurkki, näin ne muovin läpi. Oma isä pyysi minua antamaan periksi. Aidan toisella puolella Maria esitti kitkevänsä mansikkamaata.
Minä en avannut.
Kannoin laukut yksitellen portin taakse nurmikolle. Television toi ulos isä, en ehtinyt pysäyttää häntä. Mika otti sen hänen käsistään, ja hetken he seisoivat vastakkain, kumpikin kiinni samassa peitteessä.
– Olavi, minulla ei ole mitään teitä vastaan.
– Tiedän, Mika, isä sanoi ja palasi sisään.
Mika nosteli tavarat autoon. Sitten hän tuli vielä kerran portin luo.
– Saunan minä puran. Vien hirret pois yksitellen. Ja kaivosta menen oikeuteen asti.
– Mene sitten.
– Anna, hoidetaan tämä järkevästi. Minähän yritin hyvällä.
– Hyvällä olisit kysynyt ensin.
Helena ei enää katsonut minuun. Hän sanoi pojalleen: lähdetään, Mika, piimä lämpenee. Ja niin he lähtivät.
Nyt on lokakuu, ja perunat nostettiin ilman häntä.
Mika asuu äitinsä luona. Talvivaatteensa hän haki kesäkuussa, kun olin työvuorossa; asunnon avaimet olivat hänellä yhä. Hän ei ole hakenut avioeroa, enkä ole minäkään. Elokuussa tuli kirje hänen juristiltaan, virallinen vaade. Sauna ja kaivo oli arvioitu, ja minulta vaaditaan neljätuhatta sata euroa. Tililläni on tuhat neljäsataa kolmekymmentä. Oma asianajajani, se liivipukuinen, sanoo että voidaan neuvotella tai mennä oikeuteen. Siellä määrätään oma arvio, eikä kukaan voi etukäteen luvata, mihin summaan lopulta päädytään. En ole vielä vastannut.
Kaivosta siirsin Helenalle kahdeksansataaviisikymmentä euroa jo kesäkuussa, kahdessa erässä, lomarahoista. Hän ei palauttanut niitä, mutta ei kirjoittanut mitään takaisinkaan. Myöhemmin Mikan täti välitti minulle tiedon, että anoppi ei koko kesänä ollut käynyt kotitalonsa pihapenkkiä pidemmällä. Hän sanoi sen sillä äänellä, jolla minun olisi pitänyt ymmärtää tuntea syyllisyyttä.
Sauna seisoo edelleen paikallaan. Kukaan ei ole purkanut sitä. Isä ei käy siellä, vaan peseytyy keittiössä vadissa ja sanoo: ei ole minun rakentamani. Rehellisesti sanottuna se suututtaa minua. Minä erkanin miehestäni hänen takiaan, ja hän lotraa vadissa.
Tai ei. Ei hänen takiaan. Sanoinhan minä itse silloin, kenen vuoksi tämä kaikki tapahtui.
Emma soitti Jyväskylästä jo toukokuussa. Hän sanoi: äiti, jätitkö sinä Helena-mummon portille laukkujen kanssa, oletko sinä ihan järjissäsi? Hän lupasi tulla elokuussa, mutta ei tullut. Perheen yhteiseen chattiin hän laittaa sydämiä vain isänsä kuvien alle. Minun tomaateilleni ei yhtäkään.
Häränsydän-tomaatit muuten halkeilivat taas. Äidin mielestä se on lajikkeen ominaisuus.
Maria tervehtii minua joka toinen kerta, enkä tiedä miksi, sillä hänelle en ole tehnyt mitään. Radiota ei ole löytynyt vieläkään. Isä ei kysy sen perään. Hän kuuntelee uutiset puhelimesta ja pitää sitä korvallaan kuin simpukankuorta.
Joskus öisin käyn kaiken mielessäni alusta asti läpi. Lukon, luettelon, sen piimäkassin, isän kuistilta lausuman ”tyttäreni”. Ei hän silloin heikkouttaan pyytänyt. Häntä hävetti ihmisten edessä. Ja minun puolestanikin.