Lainpykälät taas olivat minulle suunnilleen yhtä selviä kuin jääkiekon säännöt silloin, kun tuomari viheltää eikä kukaan katsomossa ymmärrä miksi.
Lähdin aamun ensimmäisellä bussilla. Kaupungista sain soitettua torin laidalla olevaan lakitoimistoon. Sieltä vastattiin, ettei pyhien aikana otettu ketään vastaan, mutta keskiviikolle löytyi vapaa aika.
Mitä juristi sanoi saunasta
Toimisto sijaitsi puoliksi kellarikerroksessa. Ovessa oli kyltti: “Lakipalvelut. Kopiointi.” Juristi oli nelikymppinen mies, jolla oli päällään neuleliivi. Ikkunalaudalla nökötti akvaario ilman kaloja; lasia pitkin eteni vain yksi etana.
Levitin hänen eteensä lahjakirjan ja tuoreen kiinteistörekisteriotteen. Olin tilannut otteen edellisenä päivänä Suomi.fi:n kautta, ja se ehti tulla nopeammin kuin minä sain veden kiehumaan.
– Mökki on saatu lahjana, hän sanoi papereita selaillen. – Silloin se on teidän henkilökohtaista omaisuuttanne, ei puolisoiden yhteistä. Miehenne ei ole tässä omistaja. Te päätätte, kuka siellä kesällä asuu.
– Voinko minä estää häntä tulemasta sinne?
– Periaatteessa voitte. Kyse on vapaa-ajan asunnosta, eikä kukaan ole siellä kirjoilla. Lukon vaihtaminen on teidän oikeutenne, koska omaisuus on teidän. Mutta… Hän naputti kynällä pöydän pintaa. – Sauna on rakennettu avioliiton aikana?
– On. Noin yhdeksän vuotta sitten.
– Yhteisillä rahoilla ja hänen työllään. Sama koskee porakaivoa. Näistä asioista hän voi halutessaan lähteä oikeuteen. Hän voi vaatia korvausta, ja jos hän pystyy osoittamaan, että parannukset ovat nostaneet koko paikan arvoa merkittävästi, hän voi yrittää vaatia osuutta. Todistaminen jää hänelle: arvioitsija, kuitit, selvitykset. Nopeasti sellainen ei ratkea. Mutta en minä voi luvata, ettei hänellä olisi mitään mahdollisuuksia.
– Entä hänen äitinsä tavarat?
– Palauttakaa ne ehjinä. Tehkää luettelo ja pyytäkää joku ulkopuolinen todistamaan se allekirjoituksellaan. Naapuri käy hyvin. Älkää heittäkö pois mitään, ette edes tohveleita.
– Entä ne kahdeksansataaviisikymmentä euroa, jotka anoppi antoi porakaivoon?
– Onko siitä kuitti tai velkakirja?
– Mikä velkakirja? Hän on hänen äitinsä.
– Silloin se näyttää lain näkökulmasta perheelle annetulta lahjalta. Oikeusteitse hänen olisi vaikea saada sitä takaisin. Mutta omantunnon kysymykset ovat eri asia, niissä minä en ryhdy neuvomaan.
Seinän takana kopiokone hurisi koko ajan. Joku nainen kopioi paksua kuittinippua ja laski papereita ääneen yksi kerrallaan.
Lopuksi juristi riisui silmälasinsa ja puhui jo vähemmän virallisesti. Hänen mukaansa tällaiset riidat päättyivät harvoin sovussa, ja minun kannatti vielä miettiä, halusinko todella lähteä siihen. Sanoin miettiväni. Maksoin seitsemäntoista euroa. Sillä välin etana oli ehtinyt siirtyä akvaarion yhdeltä seinältä toiselle.
Ulos päästyäni poikkesin torille ja ostin nipun retiisejä, vaikka niitä oli kotona jo valmiiksi.
Mietin asiaa iltaan asti. Illalla soitin Mikalle. Hän asui yhä mökillä äitinsä kanssa ja kulki sieltä töihin.
– Mika, minä ehdotan tätä viimeisen kerran. Kesäkuu ja elokuu alakerrassa ovat minun vanhempieni. Heinäkuu on sinun äitisi. Tai sitten sauna on hänen käytössään koko kesän, minä vien sinne maton ja ripustan verhot.
– Me olemme käyneet tämän jo läpi.
– Emme ole. Sinä ilmoitit, miten tehdään.
Hän vaikeni pitkäksi aikaa. Kuulin puhelimen läpi, kuinka portti narisi tuulessa.
– Anna, hän sanoi sitten, ja ääni oli sellainen, jota en ollut kuullut häneltä vuosiin. – Isä pyysi monta kertaa, että veisin hänet mökille. Aina hän sanoi, että vie nyt, mennään katsomaan. Ja minä siirsin sitä. Milloin oli työvuoro, milloin auto korjaamolla. En koskaan vienyt. Ymmärrä nyt. Miten minä sanon äidille, että mene sinä saunaan asumaan?
Olin hiljaa ja pyöritin vihkisormusta sormessani. Vielä hetki, ja olisin antanut periksi. Olisin sanonut, että olkoon, asukoon alakerrassa. Oikeasti olin jo avaamassa suutani.
– Entä minun vanhempani? kysyin.
– Kyllä he pärjäävät. Heitä on kaksi, ei heillä tule yksinäistä.
Sama sana taas. Toisen kerran. Eikä enää parkkipaikalla suutuspäissään, vaan rauhallisesti, harkittuna.
– Sitten tehdään näin, sanoin. – Lauantaihin mennessä huone on tyhjä. Muuten minä hoidan asian omalla tavallani.
– Ja mitähän se tarkoittaa?
– Näet sitten.
– Älä jaksa pelotella, hän sanoi väsyneesti. – Torstaina vien äidin kaupunkiin. Hänen pitää hakea eläke postista ja kastella kukat. Lauantaina tuon hänet takaisin. Ja yritetään nyt ilman näytelmää.
Lukkosepän löysin Tori.fi:stä parissakymmenessä minuutissa. Työvuoron vaihdoin Lauran kanssa; hän oli ollut minulle velkaa jo pitkään omien sairauslomiensa takia. Äidille sanoin puhelimessa lyhyesti, että tulen perjantaina taksilla hakemaan heidät ja että taimet pitää pakata valmiiksi. Äiti kysyi, tiesikö Mika. Vastasin, että saa tietää.
Torstaina puolenpäivän aikaan tapasimme lukkosepän kanssa Janakkalan portilla. Mies oli ehkä kaksikymmentäviisivuotias, tuli keltaisella vanhalla Fiatilla ja niiskutti koko ajan, vaikka ilma oli lämmin. Hän vaihtoi portin lukon ja talon oven lukkopesän. Työstä ja tarvikkeista maksoin yhteensä neljäkymmentäkuusi euroa viisikymmentä senttiä.
Sen jälkeen aloin pakata tavaroita. Siihen meni kauan, melkein kolme tuntia. Helenalle kertyi neljä kassia ja televisio, jonka käärin päiväpeittoon. Kultareunaisen kupin suojasin pyyhkeellä ja asetin päällimmäiseksi. Lipaston päälle anoppi oli ehtinyt nostaa appiukon valokuvan kehyksissä, sen jossa hän seisoi lippalakki päässä autotallin edessä. Kiedoin kehyksen omaan huiviini, ettei lasi särkyisi, ja istuin sen jälkeen pari minuuttia sängyn reunalla liikkumatta mihinkään.
Mikan tavarat laitoin erilleen: partakoneen, verkkarit, kaksi villapaitaa ja puhelimen laturin. Hänen työkaluihinsa vajassa en koskenut.
Luettelosta tuli kaksi käsin kirjoitettua arkkia. Maria allekirjoitti sen, mutta hänen huulensa puristuivat tiukaksi viivaksi.
– Voi, Anna, hän huokaisi ja aloitti vielä yhden lauseen, mutta nielaisi loput sanat.