yleensä varastossa kokonainen vaunulastillinen, mutta sillä kertaa se kaikki purkautui yhdellä rysäyksellä. Kiskaisin television johdon seinästä ja menin keittiöön kuorimaan perunoita.
Taimet kuistilla
Sunnuntaina lähdin mökille yksinäni, bussilla numero 114. Vein äidin paprikantaimet neljässä laatikossa perille ja nostin ne alakerran ikkunalaudalle siihen kohtaan, johon aurinko osui parhaiten. Lämmitin uunin ja vaihdoin vanhempieni sänkyyn puhtaat vuodevaatteet. Mika ei tullut mukaan, eikä hän edes kysynyt, minne olin menossa.
Torstaina hän otti vapaapäivän ja ajoi aamusta mökille omin päin. Selitys oli se, että vesi piti avata ja tarkistaa, miten putki oli selvinnyt talvesta. Minä olin työvuorossa. Meillä on aina ennen pyhiä hirveä ruuhka, sillä jokainen haluaa lähteä vapun tienoille hampaat kunnossa suussa.
Puolenpäivän aikaan Maria soitti. Hän asuu naapurissa, aidan toisella puolella.
– Anna, tiedätkö sinä tästä vai et? Sinun Mika toi äitinsä tänne. Kahden matkalaukun ja television kanssa. Ja nyt se raahaa tavaraa alakerran huoneesta kuistille, minä näen kaiken. Olavin patjankin kantoi ulos, ja jotain laatikoita myös.
– Mitä laatikoita?
– Mistä minä sen tietäisin. Mutta ne paprikalaatikotkin ovat siellä lattialla. Ja yölle on luvattu pakkasta, ihan vain tiedoksi.
Istuin vuoroni loppuun, sain kaksi siltaa valmiiksi ja ehdin viimeiseen bussiin, joka lähti kaksikymmentä vaille kahdeksan. Kuljettaja napsi koko matkan auringonkukansiemeniä ja pudotteli kuoret vanhaan kahvimukiin. Niin siististi, ettei yksikään mennyt ohi.
Kuistilla kaikki oli juuri niin kuin Maria oli kertonut. Isän patja oli rullalle käärittynä seinää vasten. Sen vieressä olivat äidin laatikko, jossa oli mökkitakkeja, isän kumisaappaat ja paprikat. Kolme laatikkoa seisoi suorassa, neljäs makasi kyljellään. Multaa oli valunut lattialle, ja puolet taimipurkeista oli litistynyt. En saanut koskaan selville, oliko se pudonnut vahingossa vai oliko joku asettanut sen niin tahallaan. En kysynyt.
Alakerran huoneessa lipaston päällä oli jo vieras televisio. Helena istui vanhempieni sängyllä neuleliivi yllään ja joi teetä omasta kupistaan, sellaisesta jossa oli kultareunus. Senkin hän oli tuonut mukanaan.
– Annaseni, hän sanoi. – Mika sanoi, ettet sinä tule ennen lauantaita.
– Helena, tämä on minun vanhempieni huone.
– Tiedän minä, lapsikulta. En minä itse tänne tunkenut. Mika sanoi: äiti, pakkaa tavarasi. Minä voin kyllä lähteä pois, jos olen täällä liikaa.
Ja siinä hän istui edelleen. Ei laskenut kuppia kädestään.
– Ette te ole liikaa. Saunarakennuksessa on sohva, siellä on lämmin. Minä laitan teille sinne pedin.
– Saunarakennuksessa, hän toisti hitaasti. – Minä nostin omilta säästöiltäni 850 euroa tätä kaivoa varten. Ehkä sinulta on päässyt unohtumaan.
– Ei ole unohtunut.
– Minä hoidin teidän Emmaanne siihen asti, että hän meni kouluun. Joka aamu kahdeksaksi toiselta puolelta kaupunkia. En minä sillä moiti. Sanon vain, että nyt minut siis työnnetään saunaan kuin vanha vihta.
Silloin Mika tuli pihalta sisään jakoavain kädessään.
– Mitä sinä täällä teet?
– Pelastan paprikoita. Vie tavarat takaisin paikoilleen.
– Anna, ajatellaan nyt järkevästi. Minne minä hänet tähän aikaan illasta vien?
– Älä vie mihinkään. Nukkukoon täällä tämän yön. Mutta huomenna iltaan mennessä tämä huone on vapaa. Yläkerta tai sauna, päättäkää itse. Minua ei haittaa, että sinun äitisi on täällä. Minua haittaa se, etteivät minun vanhempani mahdu tänne.
– Hän ei pääse yläkertaan.
– Ei pääse isäkään.
– Sinun isäsi, Mika sanoi, käy vielä kalassakin.
Kannoin paprikat itse ylös. Kahdessa erässä, juuri niitä samoja portaita pitkin.
Nukuin yön yläkerrassa kahden peiton alla. Mika asettui keittiön laverille. Alhaalta kuului puoleenyöhön asti television matalaa mutinaa, joku poliisisarja siellä pyöri.
Ja siinä pimeässä minä, rehellisesti sanottuna, aloin epäröidä. Makasin valveilla ja mietin, olenko minä vain jääräpäinen typerys. Helena ei ollut paha ihminen. Appi oli ollut poissa jo kuusi vuotta, ja Helena eli yksin kaksiossaan viidennessä kerroksessa, jutteli televisiolle. Emman hän oli tosiaan kasvattanut käytännössä pienestä asti. Ja saunarakennuksenkin Mika oli pystyttänyt kahtena kesänä melkein yksin. Minä vein hänelle sinne voileipiä ja katselin ylpeänä, kuinka taitava mies minulla oli.
Ehkä minun vanhempani olisivat yhden vuoden pärjänneet ilman mökkiä. Isähän oli itse sanonut, ettei lähde.
Meillä laboratoriossa sattui kerran tapaus. Eräs vanha mies toi aivan uuden hammasproteesin korjattavaksi ja pyysi: laita minulle, tyttö hyvä, yksi kellertävä hammas, vähän kullan sävyinen, niin kuin ennen oli tapana. Vaimo kuulemma sanoi, ettei hän näyttänyt enää itseltään. Koko vuoro nauroi, mutta teimme niin kuin pyydettiin. No, nyt ajatukseni karkasivat sivuraiteelle.
Takaisin minut palautti hyvin yksinkertainen mielikuva. Näin isän parvekkeella uistintensa kanssa. Neljä kuukautta, aina syyskuuhun asti. Ja äidin tomaattien kanssa, joille ei olisi paikkaa maassa.
Joku voisi sanoa, että yhdestä huoneesta nousi turha meteli. Ehkä niin. Mutta talossa oli vain yksi huone, jossa oli uuni, eikä sitä huonetta ollut Mika rakentanut.
Aamulla hän peseytyi ulkona pesutelineen ääressä ja pärski vettä, niin kuin aina.
– Minä olen miettinyt, hän sanoi pyyhkeeseen pyyhkien. – Äiti jää alakertaan. Sinun vanhemmillesi minä selitin asian, eivät he loukkaantuneet. Tämä on nyt loppuun käsitelty.
– Sinulle ehkä.
– Ja jos tarkkoja ollaan, puolet tästä kuuluu minulle. Lain mukaan. Kaksikymmentäseitsemän vuotta naimisissa.
Puhe puolikkaasta oli minulle uutta. En alkanut väittää vastaan, koska en itsekään tiennyt, kumman oikeus painoi enemmän. Lahjakirja oli kotona asiakirjakansiossa, ja lain koukerot olivat minulle täysin vieraita.