– Sinun vanhempasi kyllä pärjäävät tavalla tai toisella, mutta minun äitini tarvitsee kunnolliset olot, Mika sanoi ja löi takaluukun kiinni.
Seisoimme Prisman parkkipaikalla. Auton perässä oli kaksi säkkiä grillihiiliä, vesiletku, maalipurkki aitaa varten sekä laatikollinen äitini kasvattamia paprikantaimia banaanilaatikossa. Parin auton päässä joku mies yritti tunkea lasten polkupyörää pieneen henkilöautoon. Pyörä ei millään mahtunut sisään, ja mies kiroili hiljaa, koska hänen vieressään seisoi ehkä viisivuotias tyttö vohvelia syömässä.
– Mitä tarkoitat sillä, että pärjäävät? kysyin.
– Sitä juuri. Äiti muuttaa mökille koko kesäksi. Alakerran huoneeseen. Minä olen jo päättänyt.
– Entä minun vanhempani?
– Yläkertaan. Tai sitten he voivat olla tämän yhden kesän kaupungissa. Eivät he siihen hajoa. Anna, ajatellaan nyt järkevästi. Heitä on kaksi, heillä on toisensa missä tahansa. Mutta äiti on yksin viidennessä kerroksessa, eikä talossa ole hissiä. Koko talven aikana hän kävi ulkona neljä kertaa.
Hän sanoi sen niin kuin vanhempieni kuuluisi vain väistyä. Ei, tarkemmin sanottuna hän käytti sanaa pärjäävät. Sitä minä pyörittelin mielessäni vielä viikon.
– Ei, sanoin. – Mika, ei. Alakerrassa ovat minun vanhempani. Isä on seitsemänkymmentäkahdeksan. Hän ei kiipeä ullakkohuoneeseen, siellä portaat ovat kuin tikkaat.
– Kyllä kiipeää, jos haluaa.
– Hän ei halua. Enkä halua minäkään. Se mökki on itse asiassa hänen.
– Niinpä tietenkin. Taas tämä sama. – Mika levitti käsiään. – Hänen mökkinsä. Kuka sen saunan rakensi? Kaksi kesää, joka viikonloppu, minä yksin kääntelin hirsiä siellä. Entä kaivo? Olen laittanut siihen paikkaan kaksikymmentä vuotta rahaa ja työtä, mutta silti se on aina vain sinun isäsi mökki.
Tässä kohtaa on ehkä selitettävä, muuten asia kuulostaa oudolta. Vanhempani saivat tontin Janakkalasta jo kauan sitten isän työpaikan kautta. Talon isä rakensi omin käsin, ja minä olin silloin pieni tyttö, joka ojenteli hänelle nauloja. Kaksitoista vuotta sitten hän siirsi mökin virallisesti minun nimiini lahjakirjalla. Kävimme kahdestaan asianajajalla, minä allekirjoitin paperit. Isä sanoi silloin, ettei hän enää jaksa hoitaa papereita, olkoon mökki minun, kunhan hän ja äiti saavat viettää siellä kesiä niin kauan kuin pystyvät. Niin me olimme tehneetkin. He asuivat toukokuusta syyskuuhun alakerrassa, missä oli uuni ja kunnollinen sänky, ja minä ja Mika kävimme viikonloppuisin ja nukuimme ullakkohuoneessa.
On totta, että Mika oli tehnyt siellä paljon. Sitä en kiistänyt silloin parkkipaikallakaan.
– Tehdään toisin, ehdotin. – Helena voi tulla, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Saunarakennuksessa on oleskeluhuone, siellä on levitettävä sohva, lämmitin, oma vedenkeitin ja ikkuna omenapuulle päin. Tai sitten hän asuu heinäkuun alakerrassa, ja minun vanhempani lähtevät siksi ajaksi kaupunkiin. Kyllä me sovimme tämän.
– Äiti ei asu saunassa.
– Miksi ei?
– Koska se on sauna. Ajattele nyt järjellä, ihminen on seitsemänkymmentäkuusi.
– Ja isä on seitsemänkymmentäkahdeksan.
Mika ei vastannut. Hän istuutui ratin taakse. Minä jäin vielä hetkeksi seisomaan ja katselin jostain syystä, kuinka se toinen mies lopulta irrotti polkupyörästä etupyörän. Sitten minäkin nousin autoon. Kotimatkalla kumpikaan ei puhunut. Vain hiilisäkit kahisivat takakontissa mutkissa.
Illalla soitin vanhemmilleni. Tarkoitukseni oli sanoa, että he pakkaisivat kuten aina ennenkin. Äiti kasvattaa taimet joka vuosi toukokuun alkuun mennessä; koko ikkunalauta täyttyy viilipurkeista ja jogurttimukeista, pelkkiä tomaatintaimiakin on yli kuusikymmentä.
Isä vastasi puhelimeen.
– Emme me tänä vuonna lähde, tyttö hyvä, hän sanoi heti, ennen kuin ehdin avata suutani. – Mika soitti jo keskiviikkona. Sanoi, että tänä kesänä tulee ahdasta, kun hän tuo äitinsä sinne. Niin me sitten äitisi kanssa päätimme, että jäämme kotiin.
Keskiviikkona. Minulle hän oli kertonut asiasta vasta lauantaina, hiilisäkkien ja vesiletkun välissä.
– Isä, hänellä ei ollut oikeutta soittaa sinulle minun ohitseni.
– Miksei olisi ollut. Vävyhän hän on.
– Se on sinun mökkisi.
– Sinun se on, isä korjasi. – Minä annoin sen sinulle, joten päättäkää te. Mutta paikkaan, jossa minut lasketaan ylimääräiseksi pääksi, minä en lähde.
Sellainen isäni on. Neljäkymmentäyksi vuotta tehtaalla asentajana, ei turhia puhu, mutta jos loukkaantuu, se kestää pitkään, kuin talvi. Äiti kertoi myöhemmin, että Mikan soiton jälkeen isä oli istunut puoli päivää parvekkeella onkivälineidensä kanssa. Levitti vieheet sanomalehden päälle, katseli niitä, pakkasi takaisin laatikkoon ja aloitti alusta.
– Isä, te lähdette, sanoin. – Pakatkaa niin kuin ennenkin. Minä hoidan tämän.
– Älä meidän takiamme riitele.
– En minä teidän takianne. Minä riitelen itseni takia.
Hän oli hetken vaiti ja antoi sitten puhelimen äidille. Äiti kysyi, kannattaisiko tänä vuonna istuttaa häränsydäntomaatteja vai halkeilisivatko ne taas. Puhuimme tomaateista ainakin kymmenen minuuttia.
Mika katsoi sillä aikaa jääkiekkoa. Menin olohuoneeseen ja asetuin television eteen.
– Miksi soitit isälleni minun selkäni takana?
– Jotta asiasta selvittäisiin ilman kohtausta. Puhuimme miehestä mieheen, ja hän ymmärsi.
– Hän ymmärsi, että hänet ajetaan pois.
– Ketään ei ajeta minnekään. Anna, väistä nyt, siellä on rankkarit.
En väistänyt. Sanoin, että sunnuntaina vien itse mökille äidin ensimmäiset taimet. Sanoin myös, että toukokuun pyhinä tuomme vanhempani alakerran huoneeseen niin kuin joka vuosi ennenkin. Helena voi tulla mukaan, hänelle järjestyy kyllä paikka. Ja lisäsin, etten aio toistaa tätä toista kertaa.
– Katsotaan, Mika sanoi ja kallistui sivulle nähdäkseen ruudun.
Työkseni olen hammasteknikko; istun päivät pitkät kipsistä valettujen vieraiden leukojen äärellä, ja kärsivällisyyttä minulla tavallisesti riittää.