ikään kuin hän olisi odottanut äitinsä soittavan.
Eräänä iltana kysyin häneltä varovasti:
– Onko sinulla häntä ikävä?
Mikael nyökkäsi hitaasti.
– On. Mutta ei sitä ihmistä, joka hänestä viime aikoina tuli. Minulla on ikävä sitä äitiä, jonka muistan lapsuudestani.
En yrittänyt paikata hänen oloaan ontoilla lohdutuksilla. Sellaiset sanat olisivat kuulostaneet vain melulta.
Istuin hänen viereensä ja otin häntä kädestä.
Marraskuun lopulla postiluukusta kolahti kirje Helenalta.
Hän ei soittanut. Hän ei ilmestynyt portille. Hän ei yrittänyt tulla sisään väkisin.
Postissa tuli tavallinen, vaatimaton kirjekuori.
Sisällä oli vain yksi arkki.
Helena kirjoitti käyneensä perheneuvonnassa. Hän kertoi ymmärtäneensä, että oli koko elämänsä pelännyt menettävänsä ne ihmiset, joita rakasti. Ja juuri tuo pelko oli saanut hänet käyttäytymään niin, että hän oli työntänyt heitä kauemmas.
Hän ei vaatinut välitöntä anteeksiantoa.
Hän kirjoitti vain:
”Mikael, rakastan sinua valtavasti. Anna, häpeän sitä, mitä tein isäsi muiston kustannuksella. Tiedän, ettei pelkkä anteeksipyyntö korjaa tapahtunutta. Jos joskus olette valmiita, haluaisin puhua kanssanne niin, etten minä tällä kertaa määrää ehtoja.”
Mikael luki kirjeen kolmeen kertaan.
– Mitä sinä ajattelet? hän kysyi lopulta.
– Sitä, että tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun äitisi ei pyydä eikä vaadi mitään.
Viikkoa ennen joulua sovimme tapaamisen pieneen kahvilaan keskustassa.
Emme halunneet tavata meillä.
Emmekä hänen luonaan.
Tarvitsimme paikan, joka ei kuulunut kenellekään meistä.
Helena oli tullut paikalle ennen meitä ja istui ikkunapöydässä. Kun hän huomasi meidät, hän nousi seisomaan, mutta ei kiirehtinyt halaamaan ketään.
Sofia juoksi hänen luokseen ensimmäisenä.
– Mummi!
Helena polvistui ja sulki lapsenlapsensa syliinsä.
Sitten hän nosti katseensa minuun.
– Anna, haluaisin pyytää anteeksi myös äidiltäsi.
– Se sinun täytyy sanoa hänelle itselleen.
– Tiedän, Helena vastasi hiljaa.
Myöhemmin Mikael lähti Sofian kanssa tiskille tilaamaan kuumaa kaakaota. Silloin Helena kääntyi minua kohti.
– Olen puhunut talousneuvojan ja asianajajani kanssa siitä vanhasta velasta. En tiedä, mitä siitä on enää lain mukaan jäljellä, mutta haluaisin järjestää sen, minkä mieheni ei aikanaan pystynyt hoitamaan.
Katsoin häntä yllättyneenä.
– Miksi vasta nyt?
Helena painoi katseensa käsiinsä.
– Koska tähän asti kuvittelin, että jos myönnän meidän saaneen apua, muut näkevät minut jotenkin vähäisempänä.
Hänen huulilleen nousi pieni, surullinen hymy.
– Nyt ymmärrän, että vähäisemmäksi minä tein itseni sillä, että kielsin kaiken.
En osannut vastata heti.
Anteeksianto ei ole lasku, jonka voi vain maksaa ja arkistoida valmiiksi.
Silti tunsin ensimmäistä kertaa, että olimme ehkä liikahtaneet johonkin suuntaan.
Jouluaattona Liisa tuli meille. Helenaa emme kutsuneet, koska emme olleet vielä valmiita istumaan saman joulupöydän ääreen koko perheenä. Hän hyväksyi sen ilman vastaväitteitä.
Seuraavana iltapäivänä Mikael vei Sofian hänen luokseen lyhyelle vierailulle.
Siitä tuli uusi sääntömme: isovanhemmat saavat rakastaa lapsenlastaan, mutta lasta ei saa käyttää aikuisten riitojen välikappaleena.
Tammikuun puolivälissä tapahtui jotakin, mitä en ollut osannut odottaa lainkaan.
Äitini soitti.
– Anna, tapasin tänään Helenan.
Sydämeni hypähti.
– Missä? Mitä tapahtui?
– Sipoossa. Hän tuli kukkakaupalle.
– Mitä hän halusi?
– Puhua.
Kävi ilmi, että Helena oli matkustanut junalla Sipooseen ja odottanut lähes puoli tuntia liikkeen ulkopuolella, kunnes äitini työpäivä päättyi.
He olivat menneet läheiseen kahvilaan.
Helena oli kertonut kaiken: väärennetyn paperin, miehensä velan, oman pelkonsa ja häpeänsä.
Sen jälkeen hän oli ottanut laukustaan vanhan valokuvan.
Kuvassa seisoivat minun isäni ja Mikaelin isä puusepänverstaan edessä. Molemmat olivat nuoria, ja molemmat hymyilivät leveästi.
Kuvan taakse isäni oli kirjoittanut:
”Olaville, ettei hän unohtaisi: huonokaan aika ei kestä ikuisesti.”
Kun äitini luki minulle nuo sanat, kurkkuani alkoi kuristaa.
– Äiti, mitä sinä sanoit hänelle?
– Sanoin, ettei hänen tarvitse kantaa miehensä velkaa hartioillaan lopun elämäänsä. Mutta siitä, mitä hän itse teki, hänen täytyy ottaa vastuu.
– Entä Helena?
– Hän itki. Sitten hän kysyi, voisiko hän joskus tulla luokseni teelle.
En saanut sanaa suustani.
Lopulta äitini lisäsi hiljaa:
– Tiedätkö, tyttökulta, en usko, että meistä välttämättä koskaan tulee ystäviä. Mutta ehkä meidän ei enää tarvitse katsoa toisiamme vihollisina.
Keväällä, kun aurinko vihdoin alkoi lämmittää kunnolla, päätimme tehdä puutarhaan uuden kukkapenkin. Sofia tahtoi istuttaa tulppaaneja, ja Mikael rakensi pihan perälle uuden puupenkin.
Liisa tuli eräänä lauantaina auttamaan.
Kolmen aikaan iltapäivällä porttikello soi.
Ulkona seisoi Helena.
Tällä kertaa hän ei tarttunut porttiin. Hän ei yrittänyt avata sitä omalla avaimellaan. Hän ei myöskään vaatinut, että hänet päästettäisiin sisään.
Vierailusta oli sovittu etukäteen puhelimessa.
Mikael meni häntä vastaan.
Minä jäin keittiön ikkunan ääreen ja katselin, kuinka Helena astui puutarhaan. Sitten hän huomasi Liisan kukkapenkin vieressä.
Hetken ajan molemmat naiset vain seisoivat paikoillaan.
Sitten anoppini puhui ensimmäisenä.
– Liisa, toin muutaman laventelin taimen. Sanoit joskus, että ne voisivat näyttää kauniilta aidan vieressä.
Äitini laski pienen puutarhalapion maahan.
– Tule sitten katsomaan, mihin ne kannattaisi istuttaa.
Mitään suurta sovintokohtausta ei seurannut.
He eivät itkeneet toistensa kaulassa.
He eivät teeskennelleet, ettei edellisiä kuukausia olisi koskaan ollut.
Kaksi naista vain polvistui vastakäännetyn mullan viereen ja alkoi keskustella siitä, kuinka paljon aurinkoa laventeli tarvitsee.
Mikael tuli viereeni.
– Muistatko sen päivän, kun vaihdoimme lukon?
– Tietysti muistan.
– Silloin luulin, että menetän äitini.
Katsoin häneen.
– Entä nyt?
Mieheni hymyili väsyneesti, mutta lämpimästi.
– Nyt minusta tuntuu, että minulla saattaa olla ensimmäistä kertaa mahdollisuus oikeasti oppia tuntemaan hänet.
Samassa Sofia juoksi pihalle kaksi värikästä kastelukannua käsissään.
– Mummit! Autatteko?
Molemmat naiset nostivat katseensa.
Ja vastasivat yhtä aikaa:
– Totta kai!
Sinä iltana, kun kaikki olivat lähteneet kotiin, eteisessä roikkui yhä kolme niistä viidestä uudesta avaimesta.
Yksi oli Mikaelilla. Yksi oli minulla. Yhden annoimme Liisalle hätätilanteita varten. Kaksi muuta pidimme varmassa tallessa.
Helena ei pyytänyt uutta avainta.
Ei kertaakaan.
Ja kun Sofia muutamaa viikkoa myöhemmin kysyi häneltä, miksi hänen täytyi aina soittaa ovikelloa, anoppini silitti lapsen poskea ja vastasi:
– Koska tämä on teidän kotinne, kulta pieni. Ja se, joka rakastaa teitä, opettelee kunnioittamaan sitä.
Silloin ymmärsin, ettei kaikki ollut muuttunut sinä sunnuntaina, jolloin suljimme Helenan ulkopuolelle.
Todellinen muutos tapahtui vasta silloin, kun hän ensimmäisen kerran hyväksyi, ettei rakkaus merkitse rajatonta pääsyä toisten ihmisten elämään.
Asumme yhä samassa talossa.
Ulko-ovessa on edelleen sama uusi lukko.
Eikä porttikellon ääni enää purista vatsaani kasaan.
Sillä vihdoin minun ei tarvitse pelätä, että ihminen, joka astuu kotiimme, yrittää samalla ottaa sen hallintaansa.