Helena tarjoutui keittämään kahvia, mutta kumpikaan meistä ei halunnut.
Laskin kansion hänen eteensä pöydälle ja avasin sen oikeasta kohdasta.
– Helena, selittäisitkö meille tämän päivämäärän?
Hän vilkaisi paperia vain nopeasti.
– Mitä siitä?
– Isäni kuoli kolmas marraskuuta.
– Tiedän sen.
– Miten hän siis olisi voinut allekirjoittaa velkakirjan neljästoista marraskuuta?
Anoppini huulet kiristyivät ohueksi viivaksi.
– Siihen on varmaan tullut kirjoitusvirhe.
– Kenen tekemä?
– En minä muista.
– Sinä annoit tämän paperin Mikaelille.
– Koska isäsi oli minulle velkaa!
– Onko sinulla siitä mitään oikeaa, luotettavaa todistetta?
Helena nousi äkkiä seisomaan.
– Minua ei kuulustella omassa kodissani!
Silloin Mikael puuttui puheeseen.
– Äiti, istu alas.
Helena kääntyi poikaansa kohti hämmästyneenä.
– Mitä?
– Istu alas, ole hyvä. Et sinä nyt riitele Annan kanssa. Sinun täytyy vastata myös minulle.
Hetken ajan näytti siltä, ettei Helena aikonut totella. Lopulta hän kuitenkin painui hitaasti takaisin nojatuoliin.
– Minä halusin vain, että te pidätte minusta huolta, hän sanoi lopulta hiljaisemmalla äänellä.
– Mutta mehän pidämme, Mikael vastasi. – Minä käyn kaupassa puolestasi, vien sinut lääkäriin, korjaan sen, mikä kotonasi menee rikki. Miksi siihen tarvittiin tällainen paperi?
Helena käänsi katseensa ikkunaan.
– Koska se ei riitä.
– Mikä ei riitä?
– Se, että pistäydyt silloin tällöin.
Hänen äänensä oli niin täynnä katkeruutta, että säälin häntä melkein hetken.
Sitten muistin, miten hän oli huutanut äidilleni Sofian kuullen.
– Helena, kukaan ei ole jättämässä sinua yksin, sanoin. – Mutta se, että tunnet itsesi yksinäiseksi, ei anna sinulle oikeutta päättää muiden ihmisten elämästä.
Silloin hän alkoi yllättäen itkeä.
Ei äänekkäästi eikä näyttävästi. Hän vain tuijotti käsiään, ja kyyneleet putosivat hänen syliinsä yksi toisensa jälkeen.
– Te ette ymmärrä, hän kuiskasi.
– Selitä sitten, Mikael pyysi.
Helena vaikeni pitkäksi aikaa. Sitten hän nousi, käveli vitriinin luo ja veti yhdestä alalaatikosta esiin ruskean kirjekuoren.
– Löysin tämän isäsi kuoleman jälkeen, hän sanoi Mikaelille.
Kirjekuoressa oli vanhoja kuitteja, kaksi valokuvaa ja käsin kirjoitettu kirje.
Sen oli kirjoittanut Mikaelin isä.
Jo ensimmäisen lauseen luettuaan mieheni jähmettyi paikoilleen.
Kirjeestä kävi ilmi, että Olavi oli joutunut vuosia aiemmin vakaviin taloudellisiin vaikeuksiin. Hän oli auttanut ystäväänsä perustamaan yrityksen, mutta lainaa ei koskaan maksettu takaisin. Sen seurauksena merkittävä osa perheen säästöistä katosi.
Helena ei ollut tiennyt asiasta pitkään aikaan mitään.
Kun totuus lopulta paljastui, hän oli uhannut avioerolla.
Lopulta Olavi oli pyytänyt apua minun isältäni, Juhanilta.
Isä työskenteli silloin alihankkijana eräälle huonekaluliikkeelle, ja hänellä oli jonkin verran säästöjä sivussa. Hän lainasi Olaville noin viisituhatta euroa.
Ei toisinpäin.
Helena ei siis ollut antanut rahaa minun isälleni.
Vaan Mikaelin isä oli saanut apua minun isältäni.
Kirjeessä Olavi kirjoitti myös, ettei ollut koskaan onnistunut maksamaan velkaa kokonaan takaisin. Hän kertoi häpeävänsä sitä syvästi.
Viimeisillä riveillä hän pyysi vaimoaan puhumaan joskus Juhanin kanssa ja sopimaan asian hänen kanssaan rehellisesti.
Paperi vapisi Mikaelin käsissä.
– Äiti… tiesitkö sinä tämän?
Helena nyökkäsi hitaasti.
– Tiesin.
– Miksi sitten väitit, että Annan isä oli velkaa sinulle?
Hän ei vastannut.
– Äiti, vastaa minulle.
– Koska jos te olisitte saaneet tietää totuuden, Annan perhe olisi aina katsonut minua ihmisenä, joka joutui turvautumaan heidän apuunsa!
Mikael nousi seisomaan.
– Sen takia sinä teit väärennetyn paperin?
– En minä aikonut käyttää sitä!
– Mutta sinä käytit.
Helena selitti itkien, että kirjeen löydettyään hän oli elänyt vuosia pelossa. Hän oli pelännyt, että vanha velka nousisi jonain päivänä esiin ja joku vaatisi häntä tilille hänen miehensä tekemisistä.
Velkakirjan hän oli laatinut itse tietokoneellaan. Juhanin allekirjoituksen hän oli kopioinut vanhasta asiakirjasta.
Aluksi hän oli pitänyt paperia vain varmuuden vuoksi. Se oli ollut hänen mielestään keino puolustautua, jos joku joskus alkaisi syyttää häntä Olavin veloista.
Myöhemmin hän oli kuitenkin alkanut käyttää sitä aivan muuhun tarkoitukseen.
Kun hän huomasi Mikaelin viettävän yhä enemmän aikaa oman perheensä kanssa ja poikkeavan hänen luonaan töiden jälkeen harvemmin kuin ennen, hän otti paperin esiin.
Hän uskoi, että jos hän saisi poikansa tuntemaan syyllisyyttä, hänestä tulisi jälleen Mikaelin elämän tärkein ihminen.
– En minä halunnut, että unohdat minut, hän kuiskasi.
Mikael katsoi häntä pitkään.
– Äiti, sinä et tehnyt tätä siksi, että pelkäsit yksin jäämistä.
Helena nosti katseensa.
– Minkä takia sitten?
– Siksi, että sinulle oli tärkeämpää saada valtaa meihin kuin tulla rakastetuksi.
Siihen anoppini ei enää löytänyt sanoja.
Minun katseeni oli kuitenkin kiinni yhä kirjeen lopussa olevassa päivämäärässä.
22. kesäkuuta 2007.
Isä oli silloin vielä nuori ja voimakas mies. Minä opiskelin yliopistossa, enkä ollut edes tavannut Mikaelia.
Mieleeni palasi hetki vähän ennen isän kuolemaa. Hän oli sanonut minulle kerran:
– Anna, jos joku auttaa sinua, älä koskaan unohda sitä. Mutta jos sinä autat jotakuta, älä käytä sitä myöhemmin häntä vastaan.
Silloin olin pitänyt sitä vain yksinkertaisena elämänohjeena.
Nyt ymmärsin, miksi hän oli sanonut niin.
Emme lähteneet Helenan asunnolta riidan saattelemana.
Mikael sanoi vain, ettei halunnut tavata äitiään vähään aikaan. Lisäksi hän ilmoitti, että vanhat asiakirjat selvitettäisiin juristin avulla.
Helena yritti ensin vastustella, mutta kun hän näki poikansa kasvojen ilmeen, hän vaikeni.
Samana iltana soitin kotona äidilleni.
Kerroin hänelle kaiken alusta loppuun.
Puhelimen toisessa päässä vallitsi pitkään hiljaisuus.
Lopulta Liisa puhui hyvin hiljaa.
– Eikö isäsi koskaan kertonut sinulle tästä?
– Ei.
– Ei hän minullekaan paljon kertonut. Hän sanoi vain auttaneensa vanhaa tuttua, joka oli joutunut vaikeuksiin.
– Tiesitkö, että se oli Olavi?
– En. Kuulen sen nyt ensimmäistä kertaa.
– Etkö sinä ollut vihainen siitä, ettei rahoja saatu takaisin?
Äiti huokaisi.
– Tietenkin olin. Oli aikoja, jolloin niille rahoille olisi ollut suuri tarve. Mutta isäsi sanoi, ettei hän tuhoaisi toista perhettä velan takia.
Seuraavana päivänä menimme Mikaelin kanssa uudelleen asianajajan luo. Väärennetyn asiakirjan suhteen teimme tarvittavat toimenpiteet, ja pyysimme apua myös siihen, miten vanha rahasopimus voitaisiin selvittää asianmukaisesti.
Asianajaja selitti, että näin vanhoissa asioissa sekä vanhentuminen että todisteiden riittävyys olivat ratkaisevia kysymyksiä.
En halunnut vaatia Helenalta rahaa vain siksi, että voisin rangaista häntä.
Mutta en myöskään voinut hyväksyä, että kukaan käyttäisi isäni nimeä enää koskaan väärin.
Seuraavien viikkojen aikana kotiimme laskeutui outo rauha.
Kukaan ei soittanut ovikelloa yllättäen sunnuntaiaamuna. En saanut viestejä siitä, miten Sofiaa pitäisi kasvattaa. Kukaan ei kommentoinut, kuinka paljon käytimme rahaa ruokaan tai miksi olimme maalanneet ruokailuhuoneen vaaleanvihreäksi.
Mikael oli aluksi surullinen.
Välillä huomasin hänen jäävän pitkäksi aikaa katsomaan puhelintaan.
