– Soitan hänelle saman tien, sanoin.
Kun Mikael sitten kuuli, mitä hänen äitinsä oli väittänyt, hän ei alkanut selitellä eikä kysellä turhia. Hän kysyi vain:
– Helena, onko äiti vielä siellä?
– On.
– Älä päästä häntä lähtemään. Olen kotona kymmenessä minuutissa.
Sitten hän lisäsi vielä:
– Ja kysy häneltä samalla, missä on se raha, jonka annoin hänelle tiistaina.
Anneli kuuli sanat, koska puhelu oli kaiuttimella.
Näin, kuinka hänen kätensä vajosi hitaasti alas.
– Mikä raha? kysyin.
Anoppini ei katsonut minuun. Hänen katseensa karkasi rappukäytävän suuntaan.
– Se ei kuulu teille, hän sanoi ja yritti päästä ohitseni.
En tarttunut häneen enkä estänyt häntä väkisin. Siirryin vain oven edestä sivuun.
– Anneli, Mikael haluaa puhua kanssanne.
– Minä soitan hänelle myöhemmin!
– Sopii. Siinä tapauksessa ostokset jäävät tänne.
Silloin hän pysähtyi. Hän vilkaisi kasseja sellaisella epätoivoisella ilmeellä, jota en ollut koskaan ennen nähnyt hänen kasvoillaan.
– Sinä et ymmärrä tätä, Helena.
– Selittäkää sitten minulle.
Mutta hän ei sanonut mitään.
Mikael tuli kotiin kahdentoista minuutin kuluttua. Hänellä oli yhä työvaatteet jalassa, eikä hän riisunut edes takkia, kun astui sisään.
– Äiti, nyt puhutaan.
Anneli risti käsivartensa rinnalleen.
– Vaimosi nöyryytti minut koko talon edessä.
– Annoin sinulle tiistaina sataviisikymmentä euroa, Mikael sanoi. – Sinä sanoit, että Laura tarvitsee kiireesti ruokarahaa. Sanoit myös, että Helena tietää asiasta ja että olitte jo sopineet siitä.
Tuntui kuin joku olisi kaatanut jääkylmää vettä selkääni pitkin.
– Sinä annoit äidillesi sataviisikymmentä euroa?
– Omista säästöistäni. En maininnut siitä aiemmin, koska luulin, että olitte puhuneet keskenänne.
– Minä en tiennyt yhtään mitään.
Mikael kääntyi äitinsä puoleen.
– Miksi sinä sanoit niin?
Anneli istuutui eteisen pienelle penkille. Yhtäkkiä hän näytti monta vuotta vanhemmalta.
– Koska muuten et olisi antanut sitä.
– Entä rahat?
– Ne menivät.
– Mihin?
– Asioihin.
– Äiti.
Ensimmäistä kertaa kuulin Mikaelin äänessä todellista vihaa.
– Minun ei tarvitse tehdä tiliä joka sentistä!
Mikael otti puhelimensa esiin.
– Sitten minä soitan Lauralle.
– Et soita! hänen äitinsä kivahti.
Se yksi ainoa sana pysäytti meidät molemmat.
– Miksi ei? kysyin.
– Koska tyttärelläni on muutenkin tarpeeksi murheita!
Mikael valitsi numeron silti. Laura vastasi kolmannella hälytyksellä.
– Hei, isoveli. Mitä nyt?
– Äiti on meillä. Haluan kysyä, saitko häneltä sen sataviisikymmentä euroa, jonka annoin hänelle tiistaina ruokaostoksiin.
Linjan toisesta päästä kuului, kuinka Laura sulki jonkin oven.
– Minkä sataviisikymmentä euroa?
Mikael painoi silmänsä kiinni.
– Hän sanoi, ettei teillä ole rahaa ruokaan.
– Mikael, en ole pyytänyt häneltä mitään kolmeen viikkoon. Päinvastoin, vein hänelle eilen ruokaa.
Anneli nousi seisomaan.
– Nytkö te kuulustelette omaa äitiänne?
Lauran ääni muuttui heti.
– Onko äiti siellä? Kysykää sitten häneltä, miksi hän ei tullut torstaina sovittuun tapaamiseen.
Kukaan ei sanonut hetkeen mitään.
– Mihin tapaamiseen? Mikael kysyi.
– En tiedä, saanko kertoa, Laura vastasi vaivaantuneena. – Luulin, että te molemmat tiedätte siitä.
Silloin Anneli tempaisi laukkunsa.
– Minä olen saanut tästä tarpeekseni!
Mikael ei kuitenkaan korottanut ääntään.
– Äiti, nyt sinä istut alas ja kerrot, mitä on meneillään.
Lopulta emme saaneet totuutta häneltä.
Laura ilmestyi meille parinkymmenen minuutin kuluttua. Hän oli jättänyt Ainon ja Tuomaksen naapurinsa hoidettaviksi, ja Juhani oli yhden luokkatoverinsa luona.
Heti kun hän astui sisään, tajusin, ettei edessäni ollut lainkaan sellainen vastuuton ja huoleton nainen, jollaisena anoppini oli hänet meille jatkuvasti kuvannut.
Laura oli loppuun ajettu. Hänen takkinsa vetoketju oli rikki, kädessään hän puristi ryppyistä asiakirjakansiota, ja hänen silmissään oli sellaista väsymystä, jota ei selitetty muutamalla huonosti nukutulla yöllä.
– Äiti, kuinka kauan sinä aiot jatkaa tätä? hän kysyi.
Anneli tuijotti keittiön pöytää.
– Minä yritin vain auttaa.
– Minuako vai itseäsi?
Laura istui alas ja alkoi hitaasti ottaa papereita esiin.
Kävi ilmi, että hän oli etsinyt lähes yhtäjaksoisesti toista työtä heinäkuusta lähtien. Kosmetiikkaliikkeessä hänellä oli kolmenkymmenen tunnin viikkosopimus, ja syyskuussa hän oli alkanut siivota viikonloppuisin pientä toimistorakennusta. Lasten kanssa järjestely oli hankalaa, mutta hänen laskelmiensa mukaan hän saisi rästiin jääneet laskut hoidettua marraskuuhun mennessä.
Anneli tiesi tästä kaiken.
Itse asiassa juuri hän oli tarjoutunut vahtimaan Tuomasta torstai-iltapäivisin, jotta Laura pääsisi työhaastatteluihin tai hoitamaan asioitaan virastoissa.
Mutta viime viikkoina jokin oli muuttunut.
Ensin anoppini perui lastenhoidon. Sen jälkeen hän pyysi Lauralta rahaa sähkölaskuun. Myöhemmin hän kertoi lainanneensa säästönsä vanhalle tuttavalle eikä pystyisi nyt ostamaan lääkkeitään.
– Viime perjantaina annoin hänelle viisikymmentä euroa, Laura sanoi. – En siksi, että minulla olisi ylimääräistä rahaa, vaan siksi, että pelkäsin hänen olevan oikeasti pulassa.
Mikael katsoi äitiään.
– Ja minulle sinä sanoit tiistaina, ettei Lauralla ja lapsilla ole mitään syötävää.
Anneli silmät täyttyivät kyynelistä.
– Te ette ymmärrä, millaiseen tilanteeseen olen joutunut.
– Auta meitä sitten ymmärtämään, sanoin.
Anneli vaikeni pitkäksi aikaa.
Lopulta hän sai sanotuksi, että oli tutustunut elokuussa erääseen ihmiseen internetissä.
Ei millään seuranhakusivustolla, vaan paikallisessa puutarhanhoitoon keskittyvässä Facebook-ryhmässä. Mies oli aluksi jutellut hänen kanssaan tomaatintaimista ja parvekekukista. Hän kertoi olevansa leski, kuusikymmentäkahdeksanvuotias, ja väitti asuvansa Mikkelissä.
Viikkojen ajan he lähettelivät toisilleen viestejä.
Mies oli huomaavainen. Hän kysyi, miten Annelin päivä oli mennyt. Hän muisti tämän syntymäpäivän. Aamuisin hän lähetti kuvan omasta kahvikupistaan.