”Mistä ostoksista sinä puhut, Helena?” Mikael kysyi matalalla äänellä puhelimessa ja käänsi koko riidan

Epäreilu vaatimus särki kotimme turvallisuuden.
Tarinat

Vähitellen Anneli alkoi rakentaa päivänsä noiden viestien ympärille. Hän oli elänyt yksin appeni kuoleman jälkeen jo viisi vuotta, ja nyt puhelimen kilahtelusta tuli hänelle jotakin, mitä odottaa.

Jonkin ajan kuluttua mies kertoi, että hänellä olisi ulkomailla säästöjä, joihin hänen pitäisi päästä käsiksi, mutta pankkitili oli kuulemma väliaikaisesti jäädytetty. Ensin hän pyysi kahdeksaakymmentä euroa, muka jonkinlaisiin käsittelymaksuihin.

Sitten hän tarvitsi vielä sata euroa.

Sen jälkeen vielä satakahdeksankymmentä.

Anneli siirsi rahat.

Kun hänen omat varansa alkoivat loppua, hän ryhtyi lainaamaan muilta.

– Paljonko sinä oikein lähetit hänelle yhteensä? Mikael kysyi.

Anoppi puristi käsiään yhteen sylissään.

– Viisisataaneljäkymmentä euroa.

Laura nojautui hitaasti taaksepäin tuolissaan.

– Äiti, mikset sinä kertonut tästä meille?

– Koska minä uskoin, että hän maksaa ne takaisin!

Sitten paljastui vielä lisää.

Anneli ei ollut lähettänyt miehelle pelkästään omia säästöjään eikä vain niitä rahoja, jotka hän oli saanut meiltä valheellisilla perusteilla.

Kolme viikkoa aikaisemmin hänelle oli tullut taloyhtiöasunnon vakuutuksen vuosipalautus sekä pieni, pitkään odotettu tasausmaksu. Nekin rahat hän oli pannut eteenpäin samalle miehelle.

Nyt hänen tilillään oli tuskin mitään jäljellä.

– Siksikö sinä halusit viedä meidän ruokamme? kysyin hiljaa.

Hän nyökkäsi.

– Jos sanon vieväni ne Lauralle, te ette ala udella.

– Mutta eihän Laura edes tarvinnut niitä ostoksia.

– Tiedän.

Jostain syystä juuri tuo yksi sana teki kaikesta erityisen kipeää.

Hän oli käyttänyt kolmea lastenlastaan selityksenä, koska tiesi, että heidän kohdallaan meidän olisi vaikeampi sanoa ei. Ja hän oli myös laskenut sen varaan, että minun lapsettomuuteni tekisi minusta erityisen helpon kohteen syyllistää.

Mikael nousi pöydästä, meni parvekkeelle ja seisoi siellä useita minuutteja lokakuisessa viileydessä sanomatta mitään.

Laura istui vieressäni ja itki äänettömästi.

Ei siksi, että hänen äitinsä oli menettänyt rahaa.

Vaan siksi, että Anneli oli viikkojen ajan puhunut hänestä muille perheenjäsenille aivan kuin hän ei olisi kyennyt huolehtimaan omista lapsistaan.

Seuraavana päivänä Mikael lähti Annelin kanssa tämän pankkiin. He ilmoittivat epäilyttävistä tilisiirroista ja kertoivat, että kyse saattoi olla huijauksesta. Anneli katkaisi yhteyden mieheen, ja asiasta tehtiin myös ilmoitus poliisille. Pankki lupasi selvittää, olisiko rahasta mahdollista saada mitään takaisin, mutta varmaa lupausta siitä ei annettu.

Silti seuraavina päivinä emme puhuneet eniten rahasta.

Puhuimme lauseista. Niistä sanoista, joita ihminen joskus heittää ilmoille niin kevyesti, ettei edes ymmärrä, kuinka syvälle ne voivat satuttaa.

Sunnuntaina Laura tuli lasten kanssa meille. Tein suuren vuoallisen perunalaatikkoa, Juhani auttoi kattamaan pöydän ja Aino levitti eteeni koulussa tekemiään piirustuksia.

Ruokailun jälkeen Laura jäi kanssani keittiöön.

– Helena, minun pitäisi selvittää yksi asia, hän sanoi.

– Kerro vain.

– Tiedän, että äiti on pyytänyt teiltä monta kertaa rahaa minun nimissäni. Ja lastenkin nimissä. Mutta minä en tiennyt edes puolesta niistä kerroista.

Hän kertoi, että keväällä Anneli oli väittänyt hänelle Mikaelin ja minun olevan erityisen tiukoilla taloudellisesti. Siksi Lauran ei kuulemma missään tapauksessa pitänyt pyytää meiltä apua.

Anneli oli sanonut jopa niin, että minä olin valittanut Laurasta.

– Luulin, että sinä olet vihainen minulle, Laura myönsi. – Sen takia en soittanut sinulle silloin, kun olisin oikeasti tarvinnut jotakuta.

Katsoin häntä yllättyneenä.

– Mihin sinä olisit minua tarvinnut?

Laura otti laukustaan taitellun kirjeen.

Kyse ei ollut rahasta.

Kirje oli tullut eräästä Seinäjoella sijaitsevasta terveyskeskuksesta. Laura oli hakenut terveydenhuollon sihteerin koulutukseen, ja siihen liittyen hänen piti löytää harjoittelupaikka.

Hän tiesi, että työskentelen hammaslääkäriasemalla. Silti hän ei ollut uskaltanut pyytää minulta apua hakemuksen kanssa.

– Äiti sanoi, ettei minun pidä häiritä sinua. Hän väitti, että sinä halveksit ihmisiä, joilla ei ole korkeakoulututkintoa.

Hämmennyin niin täydellisesti, etten hetkeen saanut sanaa suustani.

Minä en ollut koskaan opiskellut korkeakoulussa. Olin mennyt töihin heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen ja suorittanut myöhemmin terveydenhuollon toimistotyön koulutuksen.

Laura ei ollut tiennyt sitä.

Seuraavalla viikolla istuimme yhdessä koulutusesitteen ääreen. Kävimme hakupaperit läpi, ja autoin häntä muokkaamaan ansioluettelonsa kuntoon. En luvannut hankkia hänelle työpaikkaa, koska sellaiseen minulla ei ollut mahdollisuutta. Sen sijaan esittelin hänet eräälle tutulleni, joka oli käynyt samantyyppisen koulutuksen ja osasi kertoa, mitä Laura voisi odottaa.

Samaan aikaan päätimme pitää Annelista hetken etäisyyttä.

Mikael sanoi hänelle suoraan, ettei hän saisi enää koskaan esittää rahapyyntöjä kenenkään muun perheenjäsenen nimissä. Jos joku tarvitsee apua, siitä puhutaan jatkossa suoraan asianomaisen kanssa.

Hän teki myös selväksi, ettei Anneli saisi enää loukata minua lasten hankkimiseen liittyvillä vihjailuilla.

– Helena ei ole sinulle selitysvelkaa, Mikael sanoi. – Ei siitä, miksi meillä ei ole lapsia, eikä siitä, mihin me käytämme palkkamme.

Silloin Anneli ei pyytänyt anteeksi.

Hän vain itki ja sanoi, että kaikki olivat kääntyneet häntä vastaan.

Marraskuun alussa tapahtui kuitenkin jotakin, mitä en ollut odottanut.

Eräänä perjantai-iltapäivänä Laura soitti minulle.

– Helena, äiti haluaisi tavata sinut. Ei teillä kotona. Jossain muualla.

– Miksi?

– Hän sanoi, että hänellä on jotakin, minkä hän haluaa antaa takaisin.

Minua ei olisi huvittanut mennä, mutta lopulta suostuin.

Tapasimme keskustan kahvilassa. Anneli oli tullut ennen minua. Hänen edessään oli teekuppi, ja sen vieressä pieni, kulunut kirjekuori.

Kun istuuduin, hän työnsi kuoren minua kohti.

– Tämä kuuluu sinulle.

Kirjekuoressa oli kahdeksankymmentä euroa.

– Mitä tämä on? kysyin.

– Ensimmäinen erä.

– Mistä sinä olet tämän saanut?

– Myin kultaiset korvakoruni ja yhden vanhan kaulakorun.

Halusin heti antaa rahat takaisin.

– Anneli, minä en halua sinun korujasi.

– Tiedän, hän vastasi. – Mutta jostakin minun on aloitettava.

Sitten hän otti esiin toisen paperin.

Se oli käsin kirjoitettu selvitys. Siihen oli merkitty päivämääriä, summia ja nimiä.

Helmin Mokki