Kun anoppini yritti jo kolmannen kerran raahata kahta pullistelevaa ostoskassia takaisin asuntoomme, en enää ryhtynyt väittelemään. Otin ovenkahvasta kiinni, siirsin kassit päättäväisesti käytävän puolelle ja pyysin häntä poistumaan.
– Sinä et voi tehdä näin! hän huusi niin kovaa, että vastapäisen oven ovisilmän takana näkyi liikettä. – Tässä on kyse kolmesta nälkäisestä lapsesta! Omasta perheestäsi!
– Anneli, ne lapset eivät ole minun lapsiani. Ja nämä ruoat olen maksanut minä.
– Niin, koska teillä on varaa! Lauralla raukalla ei ole!
Silloin kaivoin puhelimen esiin ja soitin miehelleni Mikaelille.
– Tule kotiin, sanoin heti, kun hän vastasi. – Äitisi seisoo meidän ovellamme ja vaatii, että tästä lähtien meidän pitäisi ruokkia siskoasi ja hänen kolmea lastaan.
Linjan toisessa päässä tuli pitkä hiljaisuus.
Lopulta Mikael puhui niin matalalla äänellä, että sain tuskin sanoista selvää.
– Mistä ostoksista sinä puhut, Helena?
En vielä sillä hetkellä ymmärtänyt, että hänen kysymyksensä oli paljon merkittävämpi kuin hänen äitinsä meteli.
Olen kolmekymmentäkahdeksanvuotias, ja Mikaelin kanssa olemme asuneet Seinäjoella yksitoista vuotta. Kotimme on neljännen kerroksen 58-neliöinen asunto, jonka ostimme seitsemän vuotta sitten lainarahalla. Minä työskentelen hammashoitolan vastaanotossa, ja Mikael on vuoropäällikkönä autoteollisuuden alihankintayrityksessä. Mitään suuria säästöjä meillä ei ole, mutta olemme tulleet toimeen kunniallisesti. Laskut maksetaan ajallaan, kerran vuodessa pääsemme muutamaksi päiväksi lomalle ja yritämme laittaa sivuun sen minkä pystymme.
Lapsia meillä ei ole. Ei siksi, että muka rakastaisimme vapauttamme yli kaiken, kuten anoppini tapasi vihjailla. Elämä vain meni niin. Enkä minä halunnut selittää sitä jokaisella suvun yhteisellä aterialla.
Mikaelin nuorempi sisko Laura oli kolmekymmentäneljävuotias ja kasvatti yksin kolmea lasta: kaksitoistavuotiasta Juhania, yhdeksänvuotiasta Ainoa ja viisivuotiasta Tuomasta. Hän oli eronnut kaksi vuotta aiemmin ja asui vuokra-asunnossa Seinäjoella.
Eron jälkeen hänellä oli oikeasti vaikeaa. Entinen mies maksoi elatusmaksuja miten sattui, ja Laura teki osa-aikatyötä kosmetiikkamyymälässä. Auttoimme häntä aina, kun siihen oli mahdollisuus.
Viime jouluna ostimme lapsille talvisaappaat. Maaliskuussa maksoimme Juhanin luokkaretken. Kesällä lapset söivät meillä lounasta kahden viikon ajan sillä aikaa, kun Laura oli töissä.
En koskaan katunut sitä.
Minua vaivasi aivan muu asia: Anneli piti jokaista apua itsestäänselvyytenä ja jokaista kieltäytymistä henkilökohtaisena loukkauksena.
– Teillähän on helppoa, hän toisteli. – Kaksi aikuista ja kaksi palkkaa. Laura taas joutuu selviytymään yksin.
Yritin useammin kuin kerran selittää, että kahden palkan takana on myös kahden ihmisen työ ja meidän omat menomme. Sellaisina hetkinä Anneli loukkaantui verisesti.
Syyskuun lopulla päätimme Mikaelin kanssa ottaa raha-asiat tarkempaan syyniin. Taloyhtiön vastike oli noussut, ja autoonkin piti teettää pari korjausta. Aloimme suunnitella viikon ruokalistaa etukäteen ja tehdä isommat ostokset aina lauantaisin.
Sinä nimenomaisena lauantaina jätin kauppaan lähes 120 euroa.
Ostin broilerinfileitä, jauhelihaa, juustoa, kananmunia, vihanneksia, hedelmiä, maitoa, riisiä, jauhoja, pyykinpesuainetta ja muutamia muita kodin tarvikkeita. Osa lihoista oli tarkoitus jakaa annoksiin ja pakastaa myöhempää käyttöä varten.
Mikael oli aamupäivällä ylimääräisessä työvuorossa. En ollut ehtinyt olla kotona ostosten kanssa juuri lainkaan, kun alaoven summeri soi.
Se oli Anneli.
– Poikkean vain viideksi minuutiksi, tyttöseni!
En pitänyt siitä, että hän kutsui minua tyttöseksi, mutta päästin hänet silti sisään.
Heti keittiöön astuttuaan hän huomasi pöydälle nostetut ostoskassit.
– No mutta sehän sattui hyvin! Tulin juuri oikeaan aikaan!
Luulin ensin hänen laskevan leikkiä.
– Oikeaan aikaan mihin?
– No Lauran perhettä varten tietenkin. Puhuin hänen kanssaan eilen, ja heidän jääkaappinsa on kuulemma tyhjä. Ajattelin käväistä teillä ja viedä heille vähän syötävää.
En ehtinyt edes vastata, kun hän oli jo avaamassa jääkaapin ovea.
– Tämän juuston minä otan mukaan. Ja broilerit myös. Kolmelle lapselle niistä saa sunnuntairuoan. Anna banaanitkin tänne, Tuomas rakastaa niitä.
– Anneli, odottakaa nyt hetki.
Mutta hän oli jo sullomassa tavaroita yhteen kasseista.
– Montako jogurttia täällä on? Kahdeksan? Hyvä, otan niistä kuusi.
– Minä ostin nämä meille.
– Ja sitten? Teitä on kaksi, heitä on neljä!
– Se ei silti tarkoita, että voitte viedä tavaroita kysymättä.
Vasta silloin hän kääntyi katsomaan minua kunnolla, aivan kuin olisin sanonut jotakin täysin käsittämätöntä.
– Väitätkö sinä ihan tosissasi, että et raaski antaa vähän ruokaa lapsille?
– En minä mistään pihistele. Mutta tällaisesta päätämme Mikael ja minä yhdessä.
– Mikael on jo päättänyt!
Jähmetyin paikalleni.
– Anteeksi kuinka?
– Hän sanoi, että tästä lähtien te huolehditte Lauran perheen viikoittaisista ruokaostoksista. Älä väitä, ettet muka tiennyt!
Keittiö hiljeni niin äkisti, että kuulin jopa jääkaapin vaimean hurinan.
– Milloin hän on muka sanonut niin?
Anneli näytti hetken epävarmalta.
– Viime viikolla. Puhelimessa.
– Siinä tapauksessa hän saa kertoa sen myös minulle. Siihen asti pyydän, että laitatte tavarat takaisin paikoilleen.
Siitä hän räjähti.
Hän sanoi minua itsekkääksi. Hän väitti, etten ymmärrä lainkaan, mitä perhe merkitsee. Hänen mielestään Mikael olisi ansainnut paljon paremman vaimon. Lopuksi hän ilmoitti, että jos minulla olisi omia lapsia, minussa ehkä olisi edes vähän sydäntä.
Se oli lause, jonka jälkeen minä vaikenin.
En siksi, etten olisi keksinyt vastausta.
Vaan siksi, että hän tiesi täsmälleen, mihin kohtaan iskeä.
Avasin kassien vetoketjut, nostin niihin takaisin kaiken, minkä hän oli ehtinyt ottaa jääkaapista, ja kannoin ne sitten eteiseen oven eteen.
Anneli seurasi perässä kasvot punaisina raivosta.
– Tästä Mikael saa vielä kuulla!