— Noin neljänkymmenenviiden kilometrin kohdalla, juuri ennen liittymää, on pieni hotelli nimeltä Kodikas. Lähetän sinulle heti sijainnin kartalla. Siellä on sauna ja grillauspaikka, ja huoneitakin pitäisi olla vielä vapaana.
— Hotelliinko?! — Maria haukkoi henkeään kuin olisin ehdottanut jotain täysin säädytöntä. — Sinä siis vakavissasi ajattelet, että me maksamme omasta pussistamme siitä, että vietämme uudenvuoden jossain tienvarsihotellissa?
— Minä tarjoan teille vaihtoehdon, vastasin rauhallisesti. — Ilmainen vaihtoehto nimeltä “mökki” on nyt suljettu. Lopullisesti.
— Tätä minä en anna sinulle koskaan anteeksi, Anna. Sinä olet petturi. Myit Pekan muiston pikkurahasta.
— En minä Pekan muistoa myynyt, Maria. Myin seinät, jotka veivät minusta viimeisetkin voimat. Pekan muisto kulkee minun mukanani, täällä sisällä, ei se asu lahoissa laudoissa. Ja kyllä, talosta saadut rahat ovat minun turvani. Sama turva, jota te Matin kanssa ette muuten koskaan maksaneet takaisin, kun viisi vuotta sitten lainasitte meiltä rahaa autoon.
Puhelimen toisessa päässä tuli äkkiä täysin hiljaista. Siitä velasta oli suvussa vaiettu kohteliaasti jo vuosia. Kaikki olivat esittäneet, että asia oli unohtunut itsestään.
— Painu sitten helvettiin, Maria sihahti lopulta. — Älä enää soita meille. Me emme halua olla kanssasi missään tekemisissä.
— Hyvää uutta vuotta, sanoin ja katkaisin puhelun.
Sen jälkeen avasin yhteystiedoista nimen “Maria, käly” ja painoin estä-painiketta. Hetkeä myöhemmin myös Matin numero päätyi samaan mustaan listaan.
Lukkojen vaihto
Asuntoon laskeutui hiljaisuus. Seinäkello nakutti tasaisesti, ja kivennäisveden kuplat sihisivät lasissa hiljaa kuin kaukainen sade.
Istuin paikallani ja odotin, milloin syyllisyys hyökyisi ylitseni. Niinhän meille oli lapsesta asti opetettu: oma mukavuus sivuun, sukulaista pitää auttaa, perhe on pyhä asia. Kuuntelin itseäni tarkasti. Missä se polttava häpeä viipyi? Missä oli omantunnon pistos siitä, että olin muka loukannut “raukkoja”?
Sitä ei tullut.
Sen tilalla oli jotakin paljon oudompaa. Kevyt olo. Sellainen, jonka olemassaolon olin jo ehtinyt unohtaa.
Avasin vielä kerran asiakirjakansion. Tilinote. Kuusinumeroinen summa. Ne eivät olleet pelkkiä numeroita paperilla. Ne olivat minun vapauteni.
Niiden ansiosta voisin lähteä Loviisaan kylpylähoitoihin silloin, kun meri-ilma on lempeä ja kevät tekee tuloaan, enkä marraskuun räntäsateessa jonkin armopalasen varassa. Voisin vihdoin hoitaa terveyttäni kunnollisessa paikassa, ilman jonoja, lomakkeita ja nöyryyttäviä selittelyjä.
Ehkä voisin ostaa pienen yksiön meren läheltä. Olin jo pitkään selaillut ilmoituksia. Siellä olisi mäntyjä, hiekkadyynejä ja viileä, vakava meri, joka rauhoitti hermoja paremmin kuin mikään lääke.
Ja tärkeintä kaikesta: sen asunnon osoitetta ei tietäisi kukaan.
Puhelin kilahti. Säpsähdin vaistomaisesti, mutta näytöllä näkyi vain pankin viesti talletuksen koroista.
Nousin ja menin ikkunan luo. Lumi putosi yhä kaupungin ylle, peitti kadut puhtaalla valkoisella kerroksella ja pehmensi kaiken terävän.
Jossain tuolla maantiellä heidän autonsa oli varmasti jo kääntymässä hotellia kohti. Tällä kertaa heidän olisi maksettava lomastaan itse. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.
Olinko ollut julma? Ehkä.
Olinko ollut oikeudenmukainen? Kyllä.
Joskus oman elämän takaisin saamiseksi täytyy vain vaihtaa lukot. Ei pelkästään mökin oveen, vaan myös omaan sisimpään.
Kaadoin itselleni kupillisen kuumaa sitruunateetä, sytytin kuusen valot ja hymyilin vilpittömästi omalle kuvajaiselleni tummassa ikkunalasissa.
Uudenvuodenaatto olisi hiljainen. Ja se olisi minun.