— Hän ei ole mikään outo tyyppi, Maria, sanoin ja katselin samalla omaa hahmoani pimeää ikkunalasia vasten.
— No kuka hän sitten on?! Kuka ihme siellä on?! Miksi hän ei päästä meitä MEIDÄN taloomme?!
— Koska se ei ole enää meidän talomme. Minä myin sen.
Puhelimen toisessa päässä laskeutui niin raskas hiljaisuus, että minusta tuntui melkein kuin olisin kuullut, miten Marian ajatukset yrittivät narskuen kääntyä paikoilleen ja ymmärtää sanomani. Taustalla koira haukkui yhä raivokkaasti.
— Mitä?.. hän henkäisi lopulta. — Miten niin myit? Kenelle? Entä me sitten?..
— Te, Maria, seisotte nyt jonkun toisen portin takana. Ja suosittelen lämpimästi, että lähdette sieltä ennen kuin Juhani päästää koiran aitauksesta. Hän on tiukka mies eikä pidä leikinlaskusta.
— Sinä… sinä… Maria haukkoi henkeään. — Et sinä ole voinut tehdä noin! Meillä on lapset mukana! Tavaratila on täynnä ruokaa! Minne meidän nyt muka pitäisi mennä?! On joulukuun kolmaskymmenes! Anna, sinulla ei ole omaatuntoa! Ymmärrätkö sinä edes, mitä olet tehnyt?! Mehän olemme sukua!
— Sukua, toistin hiljaa. — Sellaista sukua, joka ei vaivautunut edes kysymään, saako tulla.
— Mitä siinä olisi pitänyt kysyä?! Sehän on aina ollut yhteinen paikka! Pekan talo! Sinä pilasit meiltä koko juhlan! Ota heti yhteys siihen… siihen mieheen ja sano hänelle, että me olemme omia ihmisiä! Päästäköön meidät edes yöksi sisään!
Juuri sillä hetkellä tajusin kirkkaasti: jos antaisin nyt periksi, kaikki palaisi entiselleen. Jos soittaisin uudelle omistajalle — vaikka millä oikeudella enää edes tekisin niin — tai jos kutsuisin heidät Helsingin asuntooni, minut työnnettäisiin taas samaan rooliin. Olisin jälleen se kätevä Anna, joka järjestää, joustaa ja nielee kaiken.
Sitten tapahtui juuri se, mitä olin sekä odottanut että pelännyt.
Puhelimesta kuului kumahtava metallinen kolahdus. Joku oli ilmeisesti alkanut takoa rautaista porttia. Heti perään kuului niin matala murina, että se sai niskavillat nousemaan pystyyn jopa puhelimen välityksellä. Sitten kantautui uuden omistajan ääni:
— Lasken kolmeen. Sen jälkeen avaan portin. Yksi…
— Kaksi… kuului kaiuttimesta. Juhanin ääni oli arkinen ja rauhallinen, melkein kuin konduktöörillä lähijunassa.
— Matti! Autoon! Heti! Maria kirkaisi.
Seuraavaksi kuului raskaan katumaasturin oven läimähdys, sitten vaimeaa lasten itkua ja Matin suusta muutama sellainen sana, joita ei ollut tarkoitettu painettavaksi, nyt jo auton sisältä.
Koira alkoi haukkua uudelleen. Ääni oli syvä, jykevä ja varma — juuri sellainen, jolla haukkuvat eläimet, jotka tietävät täsmälleen oman alueensa rajat.
— Anna, sinä saat vielä maksaa tästä! kälyni ääni vapisi, mutta nyt siinä ei enää ollut röyhkeyttä vaan pelkoa ja raivoa. — Sinä jätit meidät pakkaseen! Mehän palellumme tänne!
— Teidän autoissanne on ilmastointi ja lämmitys, Maria, sanoin ja astuin pois ikkunan luota. Istahdin lempinojatuoliini, ja äkkiä jalkani tuntuivat raskailta kuin pitkän juoksulenkin jälkeen. — Helsinkiin ajaa tunnissa. Älä tee tästä suurempaa näytelmää kuin se on.
— Me emme aja minnekään! Tunnelma on pilalla! Me halusimme juhlia! Mitä me teemme kolmelle laatikolliselle ruokaa?!
Se oli suorastaan hämmästyttävää.
Vielä nytkin, istuessaan lukitussa autossa vieraan portin edessä, hän ei miettinyt sitä, että oli tallonut kaikki mahdolliset rajat. Häntä vaivasi ennen kaikkea se, mihin salaatit ja herkut pitäisi sijoittaa.
— Kuuntele nyt tarkkaan, sanoin ja keskeytin hänen valituksensa.