Ne olivat tyynet. Eivät vapisseet lainkaan. Vielä vuosi sitten tuollaisen puhelun jälkeen olisin jo sinkoillut pitkin asuntoa, tunkenut tavaroita kassiin ja tilannut taksin, jotta ehtisin ennen ”rakkaita vieraita” lämmittää talon valmiiksi.
Ettei kukaan loukkaantuisi. Että minä olisin se kiltti ja kunnollinen.
Tiedättehän sen tunteen? Sisällä kaikki huutaa vastaan, mutta suu kaartuu silti hymyyn ja ääni sanoo: ”Totta kai, tulkaa vain, satuin juuri leipomaan piirakan.”
Meidän sukupolvemme naiset on kasvatettu olemaan vaivattomia muille. Meille opetettiin, että sopu on aina parempi kuin riita, vaikka se sopu repisi sinut sisältä rikki.
Mutta joskus elämä asettaa eteen hetken, jolloin vaihtoehtoja on vain kaksi: joko annat heidän kiivetä lopullisesti niskaasi tai muistat viimein, että sinullakin on selkäranka.
Nousin tuolilta, menin vanhan kirjoituslipaston luo ja vedin laatikosta kansion. Päällimmäisenä oli kauppakirja, päivätty 23. joulukuuta.
Olin myynyt kesäpaikan viikkoa aiemmin.
Kauppa oli syntynyt nopeasti. Ostaja oli mies, joka etsi rauhaa ja omaa tilaa.
Marialle en ollut sanonut asiasta sanaakaan. Tiesin täsmälleen, mitä olisi tapahtunut, jos olisin maininnut myynnistä. Koko suku olisi rynnännyt kimppuuni. Olisi alkanut huuto ”esi-isien muistosta”, lasten oikeudesta raikkaaseen ilmaan ja siitä, että ”sehän oli Pekankin paikka”.
He olisivat pilanneet kaupan. Tai ainakin yrittäneet saada minut tuntemaan itseni syylliseksi niin kauan, että olisin perääntynyt.
Mutta minä tarvitsin rahaa. Oikolukijan palkkani ja vaatimaton eläkkeeni eivät riittäneet kahdensadan neliön talon ylläpitämiseen. Milloin piti paikata kattoa, milloin vaihtaa lämmityskattilaa. Olin lopen uupunut olemaan muiden lomien vartija omalla kustannuksellani.
Vilkaisin kelloa. Minulla oli ehkä tunti aikaa päättää, sulkisinko puhelimen vai ottaisinko vastaan sen, mikä oli tulossa.
Se tunti kului oudossa jähmeydessä. Istuin melkein liikkumatta ja näin mielessäni heidän matkansa. Nyt he ohittavat risteyksen. Nyt Matti, Marian mies, heittää niitä samoja vitsejään kuin aina. Takapenkillä lapset ovat levottomina, valmiina juoksemaan vapauteen heti, kun auton ovet aukeavat.
He olivat matkalla taloon, joka oli ollut jo viikon ajan jonkun toisen linnoitus.
Uusi omistaja, Juhani, eläkkeellä oleva sotilasmies, oli tehnyt minuun vaikutuksen ankarana mutta oikeudenmukaisena ihmisenä. Talon esittelyn aikana hän oli pysähtynyt aidan kohdalle ja kysynyt siitä tarkasti.
— En pidä yllätysvieraista, hän totesi lyhyesti allekirjoittaessaan luovutuspaperit. — Minulla on iso koira. Ja tarvitsen hiljaisuutta.
Olin silloin varoittanut häntä rehellisesti.
— Sukulaisia saattaa ilmestyä vanhasta muistista.
Juhani oli vain hymähtänyt.
— Se on sitten minun murheeni, Anna. Yksityisomaisuus on yksityisomaisuutta.
Ja nyt kaksi autoa, täynnä salaatteja, ruokakasseja ja horjumatonta uskoa omaan oikeassa olemiseensa, olivat kaartamassa hänen portilleen.
Puhelin heräsi eloon täsmälleen tunnin ja vartin kuluttua. Soittaja oli Maria.
Puhalsin hitaasti ilman ulos keuhkoistani, suoristin hartiani ja vastasin.
— Anna! Marian ääni ei ollut pelkkää huutoa, vaan kimeää kiljuntaa, jonka seasta kuului suuren koiran haukuntaa ja taustalta miehen matalaa jyrinää. — Anna, mitä täällä tapahtuu?
— Mitä nyt on sattunut, Maria? kysyin, ja oma ääneni kuulosti yllättävän vakaalta.
— Avaimia ei ole missään! Lukot on vaihdettu! Me koputimme, ja sitten sieltä tuli joku mies! Univormussa! Valtavan koiran kanssa! Hän väittää, että tämä on hänen talonsa! Anna, se mies on jotenkin outo! Soita poliisit, me emme uskalla nousta autoista!