— Anna, mikset sinä vastaa puhelimeen? Me ollaan jo moottoritiellä! Tunti enää, pistä vedenkeitin päälle! — Marian, edesmenneen mieheni sisaren, ääni helähti luurista niin terävänä, että jouduin laskemaan äänenvoimakkuutta, ettei kaiutin särissyt.
Vilkaisin puhelimen näyttöä. Oli 30. joulukuuta, kello 14.15. Ikkunan takana märkä lumi leijaili hitaasti alas ja muuttui asfaltilla harmaaksi loskaksi.
Asunnossani tuoksui vastajauhettu kahvi ja aavistus kuusta. Olohuoneen nurkassa seisoi pieni joulukuusi, jonka olin koristellut edellisenä iltana vanhan elokuvan pyöriessä taustalla — hillitysti, mutta kauniisti.
— Maria, — sanoin ja otin kulauksen kahvistani, nauttien keittiöni hiljaisuudesta. — Minne te oikein olette menossa?
— No voi hyvänen aika, Anna! — puhelimesta kuului naurahdus, ja taustalta erottui lasten kiljahduksia sekä jonkun matala miesääni. — Mökille tietenkin! Meille! Päätettiin, ettei jakseta homehtua kaupungissa. Salaatit on mukana, Matti osti ilotulitteita. Laita sinä siellä sauna vähitellen valmiiksi. Me tullaan lasten kanssa, niin olisi hyvä, että talo olisi lämmin.
”Meille.”
Tuo lyhyt sana särähti korvaani jo kolmatta vuotta. Siitä asti, kun mieheni — Marian veli — oli kuollut.
Mökki oli tukeva hirsitalo, mutta se vaati jatkuvaa huolenpitoa. Se oli tullut minulle omilta vanhemmiltani. Ei mieheltäni. Silti Marian mielessä se oli ”meidän suvun paikka”, johon hänellä tuntui olevan elinikäinen käyttöoikeus.
— Maria, — vastasin tyynesti ja huomasin samalla, kuinka sisälläni ollut kireys alkoi yllättäen hellittää. — Minä en ole mökillä.
Puhelimeen laskeutui hiljaisuus. Kuului vain renkaiden tasainen suhina ja auton radiosta tuleva vaimea ääni.
— Mitä tarkoitat, et ole? — Marian juhlavasta heleydestä ei ollut enää jälkeäkään. Tilalle ilmestyi se tuttu metallinen sävy, jonka tunnistin liiankin hyvin. — Missä sinä sitten olet? Mehän sovittiin, että uusi vuosi vietetään perheen kesken.
— Ei me sovittu mitään, Maria. Sinä vain ilmoitit asian valmiina päätöksenä. Minä olen kotona. Helsingissä.
— Vai niin, — hän sanoi, ja pystyin melkein näkemään, miten hän yritti järjestellä suunnitelmiaan uusiksi lennosta. — No, hyvä on. Onhan se tietysti ikävää, jos talo on kylmä. Mutta sinullahan on siellä avain aina kuistin alla purkissa, me tiedetään se. Matti saa kyllä uunin syttymään, ei me mitään avuttomia olla. Sinä alat nyt pakata ja tulet taksilla tai junalla perässä. Me odotetaan sinua. Ei sinun sovi yksin istua.
Hän ei kysynyt. Hän määräsi.
Aivan niin kuin hän oli määrännyt ajastani viime kesänä, kun toi kolme sisaruksenlastaan mökille ja jätti heidät sinne kahdeksi viikoksi. ”Anna, ethän sinä siellä raittiissa ilmassa kuitenkaan mitään tee, ja minulla on raportti aivan kesken”, hän oli sanonut.
Samalla tavalla hän oli käyttänyt rahojani, kun minä olin hiljaa maksanut sähkölaskut heidän talvisten vierailujensa jäljiltä. Silloin selitys kuului: ”Voi, me unohdettiin ottaa mittarilukemat, tasataan myöhemmin.”
Mitään ei koskaan tasattu.
Piste, josta ei enää palattu.
— Maria, älkää tulko sinne, — sanoin katsellen, kuinka yksittäinen lumihiutale suli ikkunalasia vasten. — Kääntykää takaisin.
— Mikä sinua vaivaa, Anna? Oletko sinä menettänyt järkesi? Meillä on takakontit täynnä ruokaa! Lapset ovat odottaneet tätä! Matti on väsynyt, ei hän voi heti ajaa takaisin. Älä nyt ala hankalaksi. Yhteys alkaa pätkiä, ollaan kohta perillä. Avain on kuistin alla, kyllä minä muistan!
Sitten hän katkaisi puhelun.
Laskin puhelimen pöydälle ja katsoin omia käsiäni.