Mika oli ajanut itsensä nurkkaan eikä suostunut myöntämään sitä. Hän kärsi omasta päätöksestään, vaikka selitti asian yhä itselleen niin, että syyllinen oli Anna. Hän eli nuudeleilla, eineksillä ja pakasteaterioilla, kulki nälkäisenä, ärtyneenä ja jatkuvasti loukkaantuneen näköisenä.
Anna sen sijaan muuttui päivä päivältä kevyemmäksi.
Hän huomasi, kuinka pitkiä illat saattoivat olla, kun ne eivät enää kuluneet jonkun toisen tarpeiden ympärillä. Hän saattoi lukea kirjaa ilman, että sohvalta kuului: ”Mitä meillä on ruoaksi?” Hän saattoi lähteä työpäivän jälkeen kävelylle, nähdä ystäviään, mennä elokuviin aivan vain siksi, että teki mieli.
Rahat, jotka ennen olivat huomaamatta valuneet yhteiseen arkeen, jäivät nyt hänen omaan käyttöönsä. Hän osti mekon, ei alennusrekistä eikä pakon edessä, vaan siksi, että se oli kaunis ja tuntui omalta. Hän ilmoittautui italian kurssille, josta oli haaveillut vuosia ja jonka oli aina siirtänyt jonnekin epämääräiseen tulevaisuuteen. Hän täydensi vaatekaappiaan ja alkoi taas katsoa peiliin uteliaana, ei väsyneenä.
Kotiorjuus — niin hän alkoi sitä mielessään kutsua, ensimmäistä kertaa ilman häpeää ja selittelyä — oli päättynyt. Ja vasta sen päätyttyä Anna ymmärsi, miten ihmeellisen hyvältä elämä saattoi tuntua ilman sitä.
Mika ei nähnyt muutosta. Tai ehkä hän näki, mutta ei halunnut hyväksyä sitä.
Hän odotti edelleen, että Anna tulisi järkiinsä. Että jokin muka luonnollinen naisellinen vaisto pakottaisi tämän takaisin lieden ääreen, totuttuun rooliin kodin huolenpitäjänä. Mika oli vakuuttunut siitä, että kyse oli vain väliaikaisesta sekoilusta, oikusta, joka menisi kyllä ohi.
Kolme kuukautta kului.
Eräänä iltana Anna istui keittiönpöydän ääressä ja katseli, kuinka Mika ahmi taas yhtä tilaamaansa nuudeliannosta. Mies söi kiireesti ja sotkuisesti, kastiketta roiskui hänen paitansa rinnuksille.
Anna yritti tavoittaa muististaan sen hetken, jolloin oli joskus rakastunut tähän ihmiseen. Olihan hän rakastunut. Joskus. Mutta mihin se kaikki oli kadonnut?
Mika huomasi hänen katseensa.
— Mitä? hän murahti suu täynnä.
— Ei mitään.
— Tuijotat oudosti.
— Ajattelen vain.
— Mitä muka?
Anna ei vastannut. Hän nousi, otti pöydältä puolillaan olevan teekuppinsa ja meni toiseen huoneeseen.
Siellä hän avasi kannettavansa. Selainruutu ilmestyi näkyviin. Hakukenttään hän kirjoitti: ”avioerohakemus ja tarvittavat asiakirjat”.
Välinpitämättömyys. Se oli lopulta tuhonnut heidän avioliittonsa. Ei pettäminen, ei suuret riidat, ei dramaattiset kohtaukset, vaan vuosikausia jatkunut arkinen piittaamattomuus hänen tarpeistaan, toiveistaan ja olemassaolostaan. Mika oli kohdellut häntä kuin tehtävää: laittaa ruokaa, siivoaa, järjestää mukavuuden. Ei ihmisenä. Ei tasavertaisena kumppanina.
Ja nyt kaiken päälle oli tullut kitsaus. Pieni, typerä ahneus, joka oli repinyt esiin kaiken sen, mikä oli ollut piilossa jo kauan.
Ero saatiin virallisesti päätökseen neljässä kuukaudessa. Asunto jäi Annalle, sillä se oli ollut hänen ennen avioliittoa, perintö hänen isoäidiltään. Mika muutti pois heinäkuussa, keskellä kirkkainta kesää.
Hän seisoi eteisessä matkalaukkunsa vieressä eikä vieläkään näyttänyt käsittävän, miten tähän oli päädytty.
— Tämä on sinun syytäsi, hän sanoi viimeiseksi. — Sinun itsepäisyytesi ja itsekkyytesi. Tavallinen nainen olisi tullut vastaan.
Anna nojasi ovenkarmiin.
— Hyvää jatkoa, Mika.
— Minä olen tosissani. Sinä rikoit meidän perheemme.
— Meidän perheemme rikkoi sinun ahneutesi.
Mika lähti. Hän ei katsonut taakseen, vaan raahasi laukkunsa portaita alas.
Anna sulki oven hänen jälkeensä. Hetken hän seisoi paikoillaan selkä viileää puupintaa vasten.
Sitten hän hymyili.
Kulman takana olevassa kahvilassa häntä odottivat kurpitsakeitto ja kokonaan uusi elämä.