— Sano se PIN-koodi! Heti ne neljä numeroa! — anoppini ääni kajahti rappukäytävässä niin terävänä, että sillä olisi voinut komentaa sorakuormaa työmaalla.
Jähmetyin paikoilleni, raskas ruokakassi käsissäni. Oman kotini ovella seisoi Anneli, jalat leveässä haara-asennossa jykevissä ortopedisissä kengissään. Hänen päälaellaan sojotti uhmakkaasti smaragdinvihreä baskeri, ja oikeassa kädessään hän puristi voitonriemuisena vihreää muovikorttia aivan nenäni edessä. Minun palkkatilikorttiani.
Kylpyhuoneesta, jossa huoltoyhtiöstä kutsuttu putkimies Matti oli jo toista tuntia ähertänyt putkien kimpussa, kuului vaimea kolahdus, kun jakoavain putosi lattialle. Heti perään kuului kiinnostunut ääni:
— No mutta, ryöstö keskellä kirkasta päivää! Emäntä, soitanko poliisit vai selviättekö itse? Minulla olisi täällä aika painava jakoavain, jos tarvitsette lisäpainoa neuvotteluihin!
— Suu kiinni, vesijohtomies! — Anneli ärähti kylpyhuoneen suuntaan kääntämättä edes päätään. — Väännä sinä vain niitä muttereitasi, ennen kuin teen sinusta virallisen valituksen isännöitsijälle! Ja sinä, Helena, älä katso minua tuolla tavalla, aivan kuin olisin riistämässä sinulta viimeistäkin iloa elämästäsi. Ne numerot, kiitos, kun kerran käsketään!
Laskin ruokakassin hitaasti eteisen rahille. Annelin omatunto muistutti juhla-astiastoa: se kaivettiin esiin sielun perukoilta vain suurina merkkipäivinä, ja silloinkin lähinnä siksi, että vieraille voitiin näyttää kiiltävää pintaa. Tavallisina arkipäivinä hän noudatti yhtä ainoaa rautaista periaatetta: perheen vanhimman velvollisuus oli pitää kurissa nuoremmat ja ymmärtämättömät, sillä muuten nämä suistaisivat elämänsä ojaan ennen kuin huomasivatkaan.
— Anneli, — sanoin ja vedin huivin kaulastani niin rauhallisesti kuin kykenin, vaikka sisälläni alkoi jo porista kokonainen teollisuushallin kokoinen höyrykattila. — Olettekohan te nyt sekoittaneet jotakin? Tuo on minun pankkikorttini. Se oli minun lompakossani. Lompakko oli minun suljetussa laukussani. Ja laukku riippui eteisen koukussa.
— Laukkusi roikkui siinä aivan vartioimatta! — anoppi vastasi silmää räpäyttämättä. Hänen rautainen logiikkansa teki jälleen kerran mahdottoman kuperkeikan, mutta jatkoi siitä huolimatta määrätietoisesti kohti toisen ihmisen säästöjä. — Sehän suorastaan houkutteli minua! Tulin katsomaan poikaani, ja mitä näenkään: laukku auki. Entä jos sieltä olisi pudonnut tärkeitä papereita? Huolehtivana äitinä minun oli pakko tarkistaa sisältö! Panna asiat järjestykseen!
— Ja aivan sattumalta käteenne osui lompakon perimmäisestä taskusta juuri tämä muovinpala?
— Älä viisastele! Minun työpaikallani kirjanpidossa kukaan ei koskaan väittänyt vastaan tuolla tavalla! — Anneli ravisteli korttia ilmassa. — En saanut viime yönä silmällistäkään unta! Verenpaine pomppi sadassakahdeksassakymmenessä! Minä mietin teidän tulevaisuuttanne. Te ette osaa hoitaa taloutta lainkaan! Te olette parantumattomia tuhlareita! Eilen Mikael lipsautti, että olit ostanut itsellesi uudet mokkanahkasaappaat. Mokkanahkaiset, Helena! Tässä loskassa! Sehän on suora hyökkäys perheen budjettia vastaan!
Anneli astui rahin luo ja kurkisti röyhkeästi ruokakassiini.
— Aivan kuten arvasin! — hän huudahti voitonriemuisena ja nosti esiin voipaketin. — Kahdeksankymmentäkaksi ja puoli prosenttia rasvaa! Mihin te tällaista kallista tarvitsette? Olisitte ottaneet margariinia, se maksaa kolmasosan tästä, eikä leivän päällä eroa huomaa kukaan! Ja mikäs tämä sitten on?
Hän nappasi pussista kahdella sormella ryppyisen vihreän hedelmän ja katseli sitä epäluuloisesti.
— Avokado? — hän parahti kovaan ääneen. — Mikä krokotiilinmuna tämä muka on? Miksi te raahaatte kotiin kaiken maailman eksoottisia hömpötyksiä? Meillä on kotimaista perunaa, porkkanaa ja punajuurta! Ja tämä? Kylmäsavumakkaraa? Helena, luuletteko te olevanne jotain arabialaisia öljysheikkejä? Makkara tehdään itse! Maksasta, sipulinkuorista ja mannasuurimoista! Siitä tulee ravitsevaa tahnaa: levität leivälle, ja siinä on sekä täyttävää että terveellistä ruokaa. Minä keitän teille tänä iltana kokonaisen kattilallisen sitä massaa, kyllä sillä viikon pärjää!
Otin rauhallisesti älypuhelimen takkini taskusta.
— Mitä te siis ehdotatte? — kysyin samalla, kun avasin pankkisovelluksen.
— Minä en ehdota mitään, minä määrään teille uuden elämäntavan! — Anneli kohotti rintaansa ylpeänä, ja hetken hän muistutti pulua, joka oli juuri voittanut toisilta linnuilta kokonaisen leivän. — Tästä päivästä lähtien tässä perheessä siirrytään tiukkaan taloudelliseen kuriin. Minä, entinen lihanjalostamon vanhempi kirjanpitäjä, otan teidän tulonne henkilökohtaiseen ja herkeämättömään valvontaani. Palkat siirretään jatkossa minulle. Minä jaan teille käteistä. Maanantaisin. Tarkasti työmatkoihin, lounaaseen työpaikkaruokalassa ja yhteen piimätölkkiin. Loput menevät strategisten säästöjen rahastoon. Sano nyt se PIN-koodi, niin käyn saman tien automaatilla nostamassa ennakkosi pois, ennen kuin ehdit tuhlata sen huulipuniin.
Avasin puhelimen näytölle oikean tilin.
— Eli haluatte sanoa, että tästä lähtien te päätätte henkilökohtaisesti, mitä minä saan ostaa ja mitä en? — varmistin ja painoin samalla kohtaa, jossa luki: Sulje kortti.
— Tietysti! Tehän olette kuin pikkulapsia. Jos teille antaa vapaat kädet, koko palkka hupenee ravintolaruokaan ja elokuvalippuihin. Elää pitää säästeliäästi! Sentti sentin viereen! No niin, anna ne numerot. Minulla on ammattimainen muisti, muistan koodin ensimmäisestä kuulemisesta.
Puhelimen näytölle ilmestyi vihreä ilmoitus siitä, että kortti oli suljettu onnistuneesti. Sujautin puhelimen takaisin taskuun ja kävelin keittiöön.
— Tulkaa peremmälle, Anneli. Juodaan teetä. Samalla voimme keskustella tästä uudesta taloudellisesta diktatuuristanne.
Anoppi siristi silmiään epäluuloisesti, mutta työnsi kortin kuitenkin valtavan kokoisen villakangastakkinsa taskuun. Ilmeisesti hän päätteli minun luovuttaneen henkisesti ja olevan nyt valmis kirjoittamaan nuo kallisarvoiset neljä numeroa hänelle paperilapulle.