Sen jälkeen hänen ruokavalionsa vajosi entistä surkeammaksi. Lähikaupan valmiit salaatit, joiden kastike maistui muovilta. Halvat nakit, joiden alkuperää ei tehnyt mieli ajatella liian pitkään. Mikään niistä ei kuitenkaan vienyt nälkää samalla tavalla kuin Annan tekemä höyryävä keitto tai uunissa paistettu kana perunoiden kanssa.
Ja kaikkein kipeimmin tuntui raha. Se uusi, hienolta kuulostanut palkka, josta Mika oli ollut niin ylpeä, hupeni käsittämättömän nopeasti. Setelit eivät pysyneet tilillä, vaan valuivat pois kuin vesi sormien välistä.
Perjantai-iltana Mika ilmestyi kotiin kukkakimppu kädessään. Seitsemäntoista punaista ruusua, sellofaania ympärillä ja nauha varressa — juuri sellainen kokonaisuus, jonka mies ostaa, kun tietää tehneensä virheen mutta toivoo kukkien hoitavan puhumisen hänen puolestaan.
Anna istui nojatuolissa ja selaili aikakauslehteä.
— Nämä ovat sinulle, Mika sanoi ja ojensi kukkia sellaisella juhlavuudella kuin olisi tarjonnut kuninkaallista kruunua.
Anna nosti katseensa. Hän vilkaisi ruusuja, sitten miestään, sitten uudelleen kukkia.
— Kiitos, hän sanoi tyynesti eikä noussut. — Laita ne maljakkoon. Se on kaapissa oikealla.
Mika jäi seisomaan hölmistyneenä. Hän oli selvästi odottanut jotakin aivan muuta: liikutuksen kyyneleitä, syleilyä, ehkä lupausta siitä, että kaikki olisi taas niin kuin ennen.
— Anna, hän aloitti ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. — Minä tässä vähän ajattelin…
— Vai niin. Kuulostaa kiinnostavalta.
— Että ehkä sinä voisit taas alkaa laittaa ruokaa. Siis niin kuin ennen.
Anna ei kiirehtinyt vastaamaan. Hän käänsi lehden sivua hitaasti.
— Mikä on muuttunut?
— No kun… Mika istahti sohvalle, ruusukimppu yhä kädessään. — Ymmärräthän sinä. Nämä kaupan ruoat eivät ole sama asia. Ne ovat pahoja. Ja kalliita. Sinun ruokasi oli aina niin hyvää.
— Oli, Anna myönsi. — Koska käytin siihen aikaa, voimia ja muuten myös rahaa.
— Juuri niin! Mika piristyi heti, kuin olisi löytänyt ratkaisun. — Tehdään näin: jaetaan ruokakulut puoliksi. Reilusti, tasan. Sinä ostat puolet, minä ostan puolet. Ja sinä kokkaat. Mitä sanot?
Anna laski lehden syliinsä.
— Odota hetki. Ymmärsinkö oikein? Minä maksan puolet ruoasta. Ja sen lisäksi minä valmistan sen. Ilmaiseksi.
— No… Mika räpytteli silmiään, aivan kuin olisi vasta nyt huomannut ajatuksessaan jonkin pienen särön. — Mutta sehän olisi meille molemmille.
— Meille molemmille minä tein työtä kahdeksan vuotta, Anna sanoi hiljaa mutta terävästi. — Pyykit, ruoanlaitto, siivous, kaikki oli minun harteillani. Ja nyt sinä haluat, että jatkan samaa palvelua sinulle, mutta osallistun vielä kustannuksiinkin?
— Sinä esität asian jotenkin väärin…
— En. Minä sanon sen täsmälleen niin kuin se on.
Ruusut Mikan käsissä näyttivät hetki hetkeltä nolommilta ja raskaammilta.
— Eli sinä kieltäydyt? hänen äänestään kuului loukkaantuminen ja aito hämmennys, sellaisen ihmisen ihmetys, jolta oli evätty jotakin hänen mielestään itsestään selvää.
— Kyllä, Mika. Kieltäydyn.
— Mutta miksi?
— Koska tuo ei ole kumppanuutta. Se on hyväksikäyttöä.
Seuraavat viikot muuttuivat Mikalle pitkiksi ja väsyttäviksi.
Hän valitti. Aamulla, illalla, keittiössä, eteisessä. Yhtä tasaisesti ja ärsyttävästi kuin vuotava hana.
— Rahat loppuvat, hän mutisi eräänä aamuna ja tökki haarukalla palanutta munakasta. — En käsitä, mihin ne kaikki katoavat.
— Ruokaan varmaan, Anna vastasi ja levitti avokadoa paahtoleivälleen. Avokadoakin hän oli alkanut ostaa itselleen; ennen hän oli pitänyt sitä turhana ylellisyytenä.
— Tämä johtuu siitä erillisestä budjetista.
— Sehän oli sinun ideasi.
— En minä ajatellut, että siitä tulisi tällaista!
Anna kohautti olkapäitään, joi kahvinsa loppuun ja lähti kevein askelin töihin.