Mika ei ollut koskaan vaivautunut kysymään tarkemmin. Hänelle riitti mainiosti se, että jääkaapissa oli ruokaa, laskut hoituivat ajallaan eikä vaimo napissut mistään. Talous oli Annan vastuulla, eikä Mika ollut milloinkaan pysähtynyt miettimään, paljonko heidän yhteinen elämänsä oikeastaan kuukaudessa maksoi.
Nyt, suuren ja niin ylpeästi esitellyn palkankorotuksensa jälkeen, Mika tienasi suunnilleen 3 500 euroa kuussa. Annan kuukausitulot olivat noin 5 750 euroa. Sen lisäksi tulivat vielä neljännesvuosittaiset bonukset.
Anna sulki hanan ja kuivasi kätensä hitaasti pyyhkeeseen.
Erilliset rahat siis. Nykyaikainen järjestely.
Hyvä on. Olkoon sitten erillinen talous.
Seuraavat päivät Anna kulki omituisessa olotilassa. Aivan kuin joku olisi pyyhkinyt huurun ikkunalasista, ja kaikki hänen ympärillään olisi yhtäkkiä piirtynyt esiin terävänä ja armottoman selkeänä.
Hän alkoi laskea. Ei rahaa, vaan aikaa. Tunteja, jotka olivat kuluneet hellan ääressä. Aamuja, jolloin hän oli noussut aiemmin vain saadakseen aamiaisen valmiiksi. Iltoja, jotka olivat muuttuneet loputtomiksi päivällismaratoniksi, samalla kun Mika hotki ruokansa katse puhelimen ruudussa. Viikonloppuja, jotka oli käytetty kauppakierroksiin, ruoanlaittoon ja siivoamiseen.
Kahdeksan vuotta. Kaksituhatta yhdeksänsataakaksikymmentä päivää. Jos arkeen meni keskimäärin kolme tuntia päivässä, siitä kertyi lähes yhdeksäntuhatta tuntia. Kokonainen vuosi yhtäjaksoista työtä. Vuosi hänen elämästään, jonka hän oli lahjoittanut ihmiselle, joka oli nyt päättänyt, että heidän oli parempi elää “modernisti” ja kumpikin omillaan.
Entä mitä Anna oli saanut vastineeksi? Mika ei laittanut ruokaa. Hän ei siivonnut. Hän ei pessyt pyykkiä. Roskapussin hän saattoi joskus viedä ulos, mutta silloinkin teko esitettiin kuin sankarillinen uroteko, josta olisi pitänyt jakaa kiitosta ja ihailua.
Erillinen talous.
Selvä.
Maanantaina Anna ei tehnyt illallista. Hän tuli töistä, vaihtoi vaatteet ja lähti kulman takana olevaan pieneen viihtyisään kahvilaan, jossa tarjoiltiin taivaallista kurpitsakeittoa ja tuoreita croissanteja.
Mika soitti puoli yhdeksän aikaan.
– Missä sinä olet? Minä olen kotona, eikä täällä ole ketään.
– Syön kahvilassa, Anna vastasi ja siemaisi lattea. – Erillinen talous, muistatko? Käytän rahani vain itseeni.
– Mutta… mitä minun sitten pitäisi tehdä?
– Varmaan samaa.
Mika katkaisi puhelun.
Ensimmäisen viikon hän oli suorastaan hurmioitunut. Anna seurasi miestä etäältä samanlaisella viileällä mielenkiinnolla kuin tutkija, joka tarkkailee laboratoriohiiren käyttäytymistä.
Mika kantoi kotiin ruokaa kahviloista ja ravintoloista. Hän tilasi pizzaa. Hän kävi työkavereidensa kanssa lounailla. Kuitteja hän esitteli Annalle melkein voitonriemuisena.
– Olen oman elämäni herra, hän julisti pyyhkien rasvaisia sormiaan taas yhden noutoruokalaatikon jälkeen. – Kukaan ei vahdi eikä määräile.
Anna nyökkäsi, pysyi vaiti ja odotti.
Kauaa hänen ei tarvinnut odottaa.
Toisella viikolla jääkaappi näytti jo masentavalta: siellä oli pussi kuivunutta juustoraastetta, purkki sinappia, jonka parasta ennen -päivästä ei ollut tietoa, sekä nahistunut porkkana.
Mika huomasi, ettei päivittäinen valmisruoan tilaaminen ollutkaan mitään huoletonta poikamieselämän romantiikkaa, vaan pohjaton kuilu, johon rahat katosivat. Sushit, pizzat ja kebabit maksoivat moninkertaisesti verrattuna niihin kotiruokiin, joita Anna oli ennen valmistanut vaivattoman oloisesti.
Hän yritti säästää. Hän osti pakastepelmeneitä muistuttavia valmisnyyttejä ja keitti ne likaisessa kattilassa. Lopputulos oli syömäkelvoton jopa hänen vaatimattomilla mittapuillaan.