– Minut ylennettiin! Mika paiskasi salkkunsa sohvalle sellaisella ilmeellä kuin olisi juuri kiivennyt Mount Everestin huipulle. – Olen nyt osaston apulaispäällikkö. Palkka nousee puolitoistakertaiseksi.
Anna hymyili aidosti, koko sydämestään.
– Sehän on aivan mahtavaa! hän sanoi ja nousi halaamaan miestään. – Onneksi olkoon. Ihan oikeasti, Mika, sinä olet ansainnut sen.
Mika antoi halata itseään, mutta jotenkin hajamielisesti. Hänen ajatuksensa olivat jo selvästi muualla. Anna pani sen väsymyksen ja uutisen aiheuttaman hämmennyksen piikkiin. Sellaista sattuu. Joskus hyväkin asia vaatii hetken ennen kuin sen sisäistää.
– Mietin tässä yhtä juttua, Mika sanoi, irrottautui hänen käsivarsistaan ja käveli jääkaapille. – Meidän pitäisi järjestää raha-asiat uudelleen.
– Mitä tarkoitat?
– Erillinen talous. Hän otti jääkaapista kivennäisvesipullon ja joi siitä suoraan. – Kumpikin käyttää omansa. Asumiskulut puoliksi, kaikki muu erikseen. Nykyaikainen ratkaisu.
Anna räpäytti silmiään. Sitten vielä kerran, aivan kuin olisi yrittänyt käynnistää ajatuksensa uudelleen.
– Odota nyt. Sinä saat ylennyksen, ja ensimmäinen asia, joka tulee mieleesi, on meidän rahojemme jakaminen?
– Juuri niin. Mika kohautti olkapäitään. – Minä tienaan omani ja käytän omani. Sinä tienaat omasi ja käytät omasi. Eikö se ole reilua?
Reilua.
Sana jäi leijumaan heidän väliinsä.
Annan sisällä jokin kiristyi, kiertyi pieneksi kovaksi solmuksi. Kahdeksan vuotta avioliittoa. Kahdeksan vuotta hän oli uskonut, että he olivat samaa joukkuetta. Että Mikan onnistumiset olivat heidän yhteisiä onnistumisiaan ja hänen tappionsa myös Annan tappioita.
– Eli siis, Anna aloitti hitaasti ja valitsi sanansa varoen, – kaikki se, mitä olemme rakentaneet yhdessä… sillä ei yhtäkkiä olekaan merkitystä?
– Anna, älä nyt tee tästä mitään draamaa. Mika pyöräytti silmiään. – Kyse on vain raha-asioista. Käytännöllinen, järkevä malli. Länsimaissakin ihmiset elävät näin.
Länsimaissakin. Tietenkin. Mika rakasti vedota johonkin kuvitteelliseen länsimaiseen todellisuuteen, jossa kaikki ihmiset muka elivät täydellisen rationaalisesti, tekivät tehokkaita sopimuksia ja ratkaisivat parisuhteensakin kuin liikeneuvottelut.
Anna vaikeni. Hän katseli miestään: kolmekymmentäneljävuotiasta miestä ryppyisessä paidassa, kivennäisvesipisara leuallaan. Samalla hän yritti ymmärtää, milloin he olivat lakanneet puhumasta samaa kieltä.
Loukkaantuminen vyöryi hänen ylitseen aaltoina. Pettäminen, siitä tässä oli kyse. Ei uskottomuus, ei sillä tavalla. Pahempaa. Mika katsoi häntä eikä nähnyt vaimoa, ei kumppania, vaan… mitä? Asuinkumppanin? Taloudellisen yksikön?
Annan kädet hakeutuivat kuin itsestään tiskialtaan ääreen. Tiskaaminen oli tuttu rituaali, ja sen yksitoikkoiset liikkeet rauhoittivat. Ne antoivat hänelle aikaa ajatella.
Jossakin kolmannen ja viidennen lautasen välissä ymmärrys iski häneen niin kirkkaana ja itsestään selvänä, että hän oli vähällä nauraa ääneen.
Hänen palkkansa.
Hänen aivan oma palkkansa, jonka suuruudesta Mika ei ollut koskaan osoittanut erityistä kiinnostusta.
Anna työskenteli vanhempana analyytikkona konsulttiyrityksessä. Kolme vuotta aiemmin hänet oli siirretty projektipohjaiseen työhön, johon kuului bonuksia. Sen jälkeen peruspalkkaa oli korotettu, ja myöhemmin mukaan oli tullut myös osuus sopimuksista. Hän ei ollut kehunut sillä, ei tehnyt siitä numeroa eikä nostanut itseään jalustalle. Hän oli vain hoitanut työnsä. Mika taas suhtautui koko asiaan kuin sillä ei olisi ollut mitään merkitystä.