— Siihen, ettet sinä pysähtynyt.
Juuri silloin ovikello soi. Markus käänsi katseensa Lauraan, ja hänen ilmeeseensä ilmestyi epäluulo.
— Odotatko sinä jotakuta?
— En odota.
Oven takana seisoi Sari. Hän oli noin kolmenkymmenenviiden, vaaleassa pellavapuvussa, suuri laukku olallaan. Hän näytti tulleen kiireellä: ohimoilla kimalteli hikeä, ja tuuli oli sekoittanut hiukset.
— Hei, Sari sanoi Lauralle, mutta käänsi katseensa heti Markukseen. — Miksi et vastaa puhelimeen? Meidänhän piti tavata välittäjän luona.
Markuksen kasvot valahtivat kalpeiksi.
Laura astui sivuun ja antoi tulijan päästä eteiseen.
— Tulkaa vain sisään. Meillä onkin juuri kiinteistöasiat käsittelyssä.
— Laura, älä, Markus sanoi matalalla äänellä.
Sari pysähtyi keittiön kynnykselle.
— Mitä täällä tapahtuu?
— Markus ilmoitti haluavansa erota, Laura vastasi rauhallisesti. — Samalla hän ehdotti, että minun ennen avioliittoa ostamani asunto jäisi hänelle.
Sari kääntyi hitaasti Markuksen puoleen.
— Sinunko asunto?
— Asunto on minun, Laura täsmensi. — Se on hankittu ennen avioliittoa. Markuksella ei ole siihen omistusoikeutta.
Sarin kasvoille ilmestyi aivan uusi ilme. Hän ei korottanut ääntään eikä alkanut tehdä kohtausta. Hän vain laski laukkunsa penkille ja kysyi hiljaa:
— Sinä sanoit, että asunto on teidän yhteinen ja että se jää eron jälkeen sinulle.
— Minun oli tarkoitus järjestää kaikki.
— Millä tavalla?
— Sari, ei puhuta tästä tässä.
— Kyllä puhutaan. Juuri tässä. Meidän piti tänään keskustella minun yksiöni myymisestä, koska sinä vakuutit, että meillä olisi paikka, jossa asua.
Laura katsoi häntä tarkemmin. Siinä se syy Markuksen kiireeseen siis oli. Sari aikoi luopua omasta kodistaan ja sijoittaa rahat johonkin heidän yhteiseen tulevaisuuteensa Markuksen lupausten varassa.
— Älkää myykö sitä yksiötä, Laura sanoi.
Markus suoristautui ärtyneenä.
— Sinulta ei kysytty mitään.
— Hän tuli minun asuntooni ja on tekemässä isoa päätöstä sinun valheidesi perusteella. Minulla on täysi oikeus kertoa, miten asiat todella ovat.
Sari otti puhelimen esiin.
— Sinä kerroit, että eron jälkeen te allekirjoittaisitte sopimuksen, jossa Laura saisi mökin ja asunto jäisi sinulle.
— Mökki kuuluu minun äidilleni, Laura sanoi.
Sari sulki silmänsä pariksi sekunniksi. Sitten hän avasi viestiketjun ja selasi sitä nopeasti alaspäin.
— Entä auto?
— Se on yhteistä omaisuutta. Markus laittoi siitä ilmoituksen ja aikoi myydä sen alle markkinahinnan ilman minun suostumustani.
— Entä tilillä olleet rahat? Sari kysyi nyt suoraan Markukselta.
Laura käänsi katseensa mieheensä.
— Eli sinä kerroit hänelle niistäkin.
Sari sujautti puhelimen takaisin laukkuunsa.
— Hän sanoi, että ne olivat hänen omia säästöjään.
— Osa niistä oli yhteisiä varoja. Hän on jo nostanut ne pois.
Markus otti askeleen naisia kohti.
— Nyt riittää. Te sotkette kaiken yhdeksi kasaksi. Kyllä, minä en toiminut täydellisesti. Halusin vain päättää yhden vaiheen nopeasti ja aloittaa toisen. Se meni pieleen. Mutta ei tämä mikään rikos ole.
— Ei, Laura myönsi. — Ei ainakaan vielä. Kyse on vasta yrityksestä myydä yhteistä omaisuutta, ottaa yhteisiä rahoja omaan käyttöön ja saada toinen nainen luopumaan omasta asunnostaan. Aika paljon kertova kokonaisuus, sanoisin.
Sari nosti laukkunsa takaisin olalle.
— Minä en lähde kanssasi mihinkään.
— Sari, älä tee päätöksiä pelkän tunteen vallassa.
Nainen katsoi häntä niin suoraan, että Markus vaikeni kesken lauseen.
— Juuri nyt en toimi tunteella. Pidän yksiöni, perun tapaamisen välittäjän kanssa enkä osallistu enää sinun järjestelyihisi.
— Tämä ei ole mikään järjestely.
— Miksi totuus sitten muuttuu joka kerta, kun sitä kysyy tarkemmin?
Hän kääntyi Lauran puoleen.
— Anteeksi, että tulin tänne. En tiennyt.
— Uskon sen.
— Kuinka kauan te olette tienneet meistä?
— Riittävän kauan, jotta osasin valmistautua tähän keskusteluun.
Sari nyökkäsi lyhyesti ja poistui. Markus nytkähti perään kuin aikoisi rynnätä hänen jälkeensä, mutta Lauran ääni pysäytti hänet.
— Anna hänen mennä.
— Älä komenna minua.
— Mene sitten. Mutta jätä avaimet ensin.
Markus kääntyi kannoillaan.
— Mitkä avaimet?
— Tämän asunnon avaimet.
— Minä asun täällä.
— Niin kauan kuin avioliittomme on voimassa, saat hakea henkilökohtaiset tavarasi ilman kiirettä. Mutta tänään sinä kerroit rakentavasi uutta perhettä, yritit käyttää minun asuntoani omana neuvotteluvalttinasi ja siirsit yhteisiä rahoja pois tililtä. Kun lähdet täältä, en aio jättää sinulle vapaata pääsyä asuntooni.
— Ajatko sinä minut ulos?
— Ehdotan järkevää järjestelyä. Keräät tänään välttämättömät tavarat ja menet yöksi ystävälle tai hotelliin. Loput haet sovittuna aikana. Avaimet palautat nyt. Sen jälkeen vaihdatan lukkoon uuden lukkopesän.
— Niinkö yksinkertaista se on?
— Kyllä. Ostetaan uusi lukkopesä, vanha irrotetaan ja uusi laitetaan tilalle. Ei tarvita tarinoita, kohtauksia eikä suuria selityksiä.
Markus naurahti, mutta ääni jäi lyhyeksi ja ontoksi.
— Sinähän olet laskenut kaiken valmiiksi.
— En. Otin vain huomioon sen mahdollisuuden, että ihminen, joka puheissaan myy toisen omistamaa asuntoa, saattaa jonain päivänä päättää myös avainten kuuluvan hänelle.
— Minä olen kirjoilla täällä.
— Osoitetiedot eivät tee sinusta omistajaa. Sitä paitsi vakituinen osoitteesi ei ole täällä. Sinä olet kirjoilla isäsi asunnossa.
Markus vaikeni jälleen. Laura ei ollut jättänyt hänelle yhtäkään mukavaa pakotietä.
Hetken kuluttua Markus meni makuuhuoneeseen. Sieltä alkoi kuulua kaappien ovien avaamista ja henkareiden kolinaa. Hän pakkasi vaatteita matkakassiin ilman näyttäviä eleitä. Ilmeisesti hän oli jo ymmärtänyt, etteivät uhkailu, painostus tai loukkaantunut ylpeys muuttaisi mitään.
Laura avasi sillä välin pankkisovelluksen ja latasi otteen yhteiseltä tililtä. Sen jälkeen hän lähetti Markukselle viestin, jossa olivat hänen ehtonsa selkeänä listana: puolet nostetuista varoista oli palautettava, auton myynti-ilmoitus oli poistettava, autosta oli tilattava riippumaton arvio ja yhteisen omaisuuden jaosta oli laadittava kirjallinen sopimus. Asuntoa tai mökkiä listalla ei ollut, eikä niistä neuvoteltaisi.
Markus palasi eteiseen kaksi laukkua mukanaan.
— En ole samaa mieltä summasta.