— Siksi, että Helena yllyttää häntä tekemään vastakanteen Eeron asumisesta, Pekka vastasi. — Hänen mielestään pojanpojan pitäisi kasvaa ”kunnollisessa” perheessä, isovanhempien ympäröimänä, eikä yksinhuoltajaäidin kanssa vuokra-asunnossa.
Annan sormet puristuivat nyrkkiin.
— Hänellä ei ole siihen mitään mahdollisuuksia.
— On, jos hän pystyy osoittamaan tarjoavansa paremmat olot. Ja Helena olisi valmis todistamaan hänen puolestaan. Tarkemmin sanottuna Helena olisi. Minä kieltäydyin.
— Kiitos, Anna sanoi hiljaa.
— Ei kiittämistä, Pekka nousi tuolilta. — Neljäkymmentä vuotta minä vaikenin silloin, kun olisi pitänyt avata suu. En tahdo, että pojanpojastani kasvaa yhtä heikko mies kuin isoisästään. Enkä myöskään sellaista tyrannia kuin isästään.
Omaisuudenjakoon liittyvä oikeudenkäynti pidettiin lokakuun puolivälissä. Siihen mennessä Anna oli koonnut paksun mapillisen asiakirjoja: selvityksiä miehensä veloista, todisteet mökin myynnistä, naapureiden lausunnot riidasta sekä koulupsykologin arvion Eeron tilanteesta.
Antti saapui paikalle äitinsä ja asianajajansa kanssa. Hän oli laihtunut selvästi ja näytti väsyneeltä, melkein harmaalta.
— Sovitaan tämä ilman tappelua, hän ehdotti ennen istunnon alkua. — Saat pitää kaikki huonekalut ja auton. Enkä minä riitauta Eeron asumista.
— Mitä sinä haluat vastineeksi? Anna kysyi.
— Otat puolet veloistani vastuullesi ja luovut kaikista mökkiä koskevista vaatimuksista.
Annan asianajaja, nuori ja teräväkatseinen nainen, pudisti heti päätään.
— Päämieheni ei ota vastattavakseen velkoja, joita hän ei ole aiheuttanut. Mökin myynti käsitellään erillisenä asiana. Siihen liittyy epäily asiakirjaväärennöksestä.
Helena puristi huulensa ohueksi viivaksi.
— Antti, minähän sanoin, ettei hänen kanssaan voi neuvotella. Hän on aina ajatellut vain rahaa.
Anna käänsi katseensa entiseen anoppiinsa.
— Rahaa? Kymmenen vuoden ajan laitoin koko palkkani tähän perheeseen. Ostin teille lahjat joka juhlaan. Vein teitä lääkäriin, kun sairastuitte. Ja minäkö olen ahne?
Istunto kesti kolme tuntia. Oikeus jakoi omaisuuden lain mukaan ja totesi mökin kaupan pätemättömäksi väärennetyn allekirjoituksen vuoksi. Asiakirjaväärennöstä koskeva rikosasia erotettiin omaksi menettelykseen.
Kun lapsen asumisesta päätettiin, tuomari otti huomioon psykologin lausunnon, koulun antaman kuvauksen sekä sen, että Antilla oli järjestämättömiä velkoja ja kirjattu järjestyshäiriö. Eero määrättiin asumaan äitinsä luona. Isälle vahvistettiin tapaamisajat.
Joulun alla koulun juhlasali oli täynnä ääriään myöten. Vanhemmat seisoivat käytävilläkin, ja penkkirivien välissä kuului talvitakkien kahinaa ja lasten innostuneita kuiskauksia. Eero esiintyi pienessä näytelmässä Talven hahmona. Anna istui kolmannessa rivissä. Kahden istuimen päässä hänestä oli Antti. He eivät olleet sopineet asiasta etukäteen; niin vain oli sattunut.
Kun esitys päättyi ja lapset juoksivat pukuhuoneeseen vaihtamaan vaatteita, Antti astui Annan luo.
— Hei. Hän oli hyvä, eikö ollutkin?
— Todella hyvä, Anna nyökkäsi. — Tuletko viikonloppuna tapaamaan häntä?
— Jos se sopii, Antti vastasi epävarmasti. — Ostin hänelle lahjan. Haluaisin antaa sen itse.
Anna nyökkäsi uudelleen.
— Tietenkin. Hänellä on sinua ikävä.
He jäivät seisomaan rinnakkain. Entiset puolisot. Eivät enää vihollisia, mutta eivät vielä ystäviäkään.
— Olen alkanut käydä psykologilla, Antti sanoi äkkiä. — Ja myös riippuvaisten vertaistukiryhmässä. En ole lyönyt vetoa neljään kuukauteen.
— Olen iloinen puolestasi, Anna vastasi, ja tarkoitti sitä.
— Haluaisin pyytää anteeksi. Kaikkea. Erityisesti sitä lausetta keittiössä.
— Kiitos. Mutta tiedätkö, jollain tavalla olen siitä jopa kiitollinen. Se oli viimeinen pisara, joka pakotti minut lopulta tekemään päätöksen.
Antti hymyili surumielisesti.
— Ehkä minun paikkani todella oli äitini luona. En minä tainnut koskaan kunnolla kasvaa aikuiseksi.
Silloin Anna näki Eeron juoksevan heitä kohti. Poika oli esityksen jälkeen hengästynyt ja onnellinen, poskilla kimalteli vielä kasvomaalia ja glitteriä.
— Isä! Äiti! Näittekö, miten hienosti minä näyttelin?
Anna ja Antti kyykistyivät yhtä aikaa halaamaan poikaansa. Hetkeksi heidän katseensa kohtasivat Eeron pään yläpuolella. Antin silmissä näkyi katumusta menneestä, mutta myös varovainen toivo siitä, että hän voisi vielä muuttua paremmaksi ihmiseksi — pojalleen ja itselleen.
Anna tiesi, ettei hän palaisi entisen miehensä luo. Mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänen sisällään ei ollut katkeruutta eikä vihaa. Oli vain rauhallinen varmuus siitä, että hän oli tehnyt oikein. Jokainen heistä oli viimein omalla paikallaan, ja siitä alkoi heille kaikille uusi, terveempi elämänvaihe.