— Eli avioero, niinkö? Siinä tapauksessa puhutaan saman tien omaisuudenjaosta, vaimo sanoi tyynesti.
Markus ei ollut varautunut sellaiseen vastaukseen. Hän seisoi keskellä keittiötä autonavaimet yhä kädessään ja tuijotti Lauraa kuin tämä olisi unohtanut esittää kohtauksen, johon kuuluivat kyyneleet, syytökset ja epätoivoinen yritys saada hänet jäämään.
Avoimesta ikkunasta kantautui sisään heinäkuisen kadun tasainen humina. Pihalla ruohonleikkuri kirskui, kuuma asfaltti väreili ilmassa, ja naapuritalosta kuului remontin kolinaa. Asunnossa tuoksuivat paistettu liha ja tuoreet kurkut. Laura oli juuri saanut illallisen valmiiksi, kun hänen miehensä ilmoitti haluavansa erota.
Markus sanoi sen melkein ohimennen, kahden arkisen lauseen väliin työnnettynä. Ensin hän oli kysynyt, oliko autokorjaamolta soitettu. Sen jälkeen hän oli todennut, ettei nähnyt heidän avioliitollaan enää mitään jatkoa.
— Kuulitko sinä lainkaan, mitä sanoin? Markus kysyi tarkentaen.
— Kuulin oikein hyvin.
Laura sammutti liesituulettimen ja istui häntä vastapäätä. Hänellä oli yllään kevyt kotimekko, ja hiukset oli koottu niskaan. Kasvoilla ei näkynyt järkytystä eikä vihaa. Vain etusormi liukui muutaman kerran pöydänreunaa pitkin, aivan kuin hän olisi mielessään järjestänyt seuraavat toimenpiteet oikeaan järjestykseen.
— Miksi sinä sitten puhut omaisuudesta? Markus kysyi. — Luulin, että keskustelisimme ensin meistä.
— Meistä sinä olet näköjään keskustellut jo itseksesi. Nyt täytyy enää selvittää, mitä kumpikin vie mukanaan tästä liitosta.
Markus laski avaimet pöydälle.
— En minä aio mitään sotaa aloittaa.
— Hienoa. En minäkään. Sota alkaa vasta silloin, kun joku yrittää ottaa sellaista, mikä ei hänelle kuulu. Jos molemmat saavat sen, mihin heillä on oikeus, tämä hoituu nopeasti.
Markus käänsi katseensa ikkunaan. Häntä ärsytti, ettei keskustelu lähtenyt kulkemaan sillä tavalla kuin hän oli mielessään valmistellut. Kahden viime viikon aikana hän oli tullut kotiin myöhään, vastannut kysymyksiin lyhyesti ja nukkunut muutaman kerran näyttävästi olohuoneen sohvalla. Laura oli ymmärtänyt, mihin se kaikki johti, mutta ei ollut udellut. Hän ei ollut koskaan juossut sellaisen ihmisen perässä, joka oli jo päättänyt lähteä. Häntä kiinnosti enemmän se, miten pitkälle Markus oli ehtinyt omissa suunnitelmissaan.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Markus sanoi:
— Asunto jää minulle. Se on järkevintä.
Laura kallisti päätään aavistuksen.
— Millä perusteella?
— Koska minä en aio muuttaa. Täältä on kätevä kulkea töihin. Sinä voit mennä äitisi asuntoon siksi aikaa, kun mietit, mitä teet seuraavaksi.
Laura katsoi häntä muutaman sekunnin. Sitten hän avasi keittiön pöytälaatikon ja otti esiin ohuen sinisen kansion.
— Olet siis päättänyt valmiiksi, minne minut siirretään?
— En minä sinua mihinkään siirrä. Tarjoan vain normaalia ratkaisua.
— Kenelle normaalia?
— Meille molemmille.
Laura asetti hänen eteensä rekisteriotteen.
— Tämä asunto on ostettu minun rahoillani kaksi vuotta ennen häitämme. Omistajaksi on merkitty yksi henkilö: Laura Korhonen. Sinun nimeäsi tässä paperissa ei ole.
Markus ei edes vilkaissut asiakirjaa.
— Minä olen asunut täällä seitsemän vuotta.
— Asuminen ja omistaminen eivät ole sama asia.
— Olen minä remontteihinkin osallistunut.
— Pintaremontti ei tee sinusta yhteisomistajaa. Sitä paitsi suurin osa töistä maksettiin jo ennen avioliiton solmimista. Sopimukset ja kuitit ovat tallessa.
Vasta nyt Markus veti paperin lähemmäs itseään. Hän silmäili ensimmäisiä rivejä, vaikka tiesi niiden sisällön jo entuudestaan.
— Kauanko sinä olet kerännyt näitä?
— Järkevät ihmiset säilyttävät omaisuuteensa liittyvät asiakirjat aina.
— Eli olet valmistautunut avioeroon?
— En. Olen valmistautunut siihen, etten jää ilman asuntoani, jos sinä jonain päivänä päätät, että seitsemän vuoden asuminen antaa oikeuden määrätä siitä.
Markuksen kasvot punehtuivat. Hän työnsi otteen kauemmas ja meni jääkaapille, mutta ei avannut ovea.
— Hyvä on. Asunnon osalta asia on selvä. Sitten myymme mökin ja jaamme rahat.
— Minkä mökin?
— Älä viitsi aloittaa. Sen talon Sipoossa.
— Sipoossa oleva talo kuuluu äidilleni.
— Me olemme käyneet siellä vuosikaudet. Sinne on käytetty aikaa ja vaivaa.
— Sinä olet vaihtanut pumpun kahdesti ja korjannut portin kerran. Se ei muuttanut sinua omistajaksi.
Markus kääntyi äkisti ympäri.
— Yritätkö sinä nyt väittää, että minä vain ilmestyin valmiiseen pöytään?
— En. Sinä itse yrität liittää jaettavaksi omaisuutta, joka ei kuulu sinulle.
Hän palasi pöydän ääreen ja istuutui. Itsevarmuus oli alkanut murentua, mutta perääntyä Markus ei aikonut.
— Entä auto sitten?
— Auto on hankittu avioliiton aikana. Se täytyy kyllä ottaa huomioon.
— Se on minun nimissäni.
— Rekisteröinti ei ratkaise sitä, kenelle avioliiton aikana hankittu yhteinen omaisuus kuuluu.
— Minä käytän sitä autoa.
— Juuri siksi voit pitää sen, kunhan maksat minulle puolet sen markkina-arvosta.
Markus päästi lyhyen naurahduksen.
— Oletko sinä ehtinyt laskea senkin?
— Tilasin arvion viime viikolla.
Markus vaikeni.
Laura katseli miestään tuntematta minkäänlaista voitonriemua. Seitsemän vuoden avioliitto ei muuttunut tyhjäksi vain siksi, että toinen oli päättänyt lähteä. He olivat matkustaneet yhdessä meren rannalle, hoitaneet Lauran äitiä leikkauksen jälkeen, ottaneet uudenvuoden vastaan tienvarteen sammuneessa autossa ja nauraneet samoille typerille mainoksille. Hyvät muistot eivät kuitenkaan velvoittaneet häntä muuttumaan helpoksi ja mukautuvaksi silloin, kun ero oli tulossa.
Laura ei ollut alkanut valmistautua vasta tämän illan ilmoituksen jälkeen. Kuukautta aiemmin Markus oli jättänyt kotikoneelle auki viestinvaihdon kiinteistönvälittäjän kanssa. Hän oli kysellyt, voisiko asunnon myydä nopeasti, jos vaimo ei suostuisi siihen, ja tiedustellut samantasoisten asuntojen hintoja heidän alueellaan.
Laura ei silloin sanonut ääneen mitään johtopäätöksiä. Hän kuvasi näytön, tarkisti asiakirjat, tilasi otteet, keräsi tiedot autosta ja yhteisestä talletuksesta. Muutamaa päivää myöhemmin hän huomasi, että Markus oli ehtinyt nostaa osan varoista.