— Hän siirteli äidilleen aivan käsittämättömiä summia. Kysyin häneltä kerran, oletko sinä tietoinen siitä. Mikael vastasi silloin, että totta kai olet.
— En ollut, Anna sanoi hiljaa. — Minä luulin, että Mikaelilla oli töissä vaikeuksia. Hän väitti, ettei palkkaa korotettu, bonuksia ei maksettu ja että lopulta häntä vielä lavastettiin syylliseksi johonkin.
— Älä nyt, Tuomas naurahti epäuskoisesti. — Kun olimme samassa työpaikassa, minä oikeasti melkein kadehdin häntä. Meillä oli sama asema ja suunnilleen samat tulokset, mutta hän tienasi enemmän.
— Minulle hän kertoi täysin päinvastaista.
— Niinpä niin. Taisin minäkin erehtyä ystävästäni aika pahasti.
Anna katsoi häntä suoraan.
— Minä aion saada asunnon takaisin. Tuletko todistamaan puolestani oikeudessa?
— Tulen, Anna. Ilman muuta, Tuomas vastasi empimättä.
Hän lupasi pysyä Annan tukena niin kauan kuin tämä tarvitsisi apua saadakseen kaiken selvitetyksi. Asianajajan kanssa Anna onnistui löytämään useita todistajia. Heidän lausuntonsa riittivät siihen, että Mikaelin toimista voitiin käynnistää myös rikostutkinta.
Muutamaa päivää ennen omaisuudenjakoa koskevaa oikeudenkäyntiä Mikael pyysi Annaa tapaamaan hänet. Paikaksi sovittiin kahvila, jossa hän oli aikanaan kosinut. Anna hymähti itsekseen. Edellisellä kerralla Mikael oli tarjonnut hänelle kättään ja sydäntään. Nyt sama mies oli viemässä häneltä sekä sydämen että kaiken sen omaisuuden, jota oli kertynyt kymmenessä vuodessa ja joka oli suurimmaksi osaksi maksettu Annan rahoilla.
— Anna, älä ole typerä, Mikael aloitti heti, kun he olivat istuutuneet. — Mikään oikeus ei jätä sinulle sitä asuntoa. Parhaassa tapauksessa voit toivoa, että minä maksan sinulle jotakin hyvitystä.
— Oletko noin varma?
— Olen. Kannattaisi opetella vähän lakia, entinen puoliso sanoi ja napautti Annaa kevyesti nenänpäähän.
Anna vetäytyi kauemmas ja katsoi häntä kylmästi.
— No, jos minä häviän, sinähän voit rauhassa tuoda uuden vaimosi minun kotiini.
— Minun kotiini, Mikael korjasi heti. — Muuten, haluaisitko hakea sieltä jotakin? Kodinkoneita vaikka? Tai huonekaluja?
— En halua.
— Hyvä. Et sinä niillä mitään tee, mutta me tarvitsemme niitä. Olen kuitenkin jalomielinen mies. Tarjoan sinulle kaksi tuhatta euroa sovinnoksi.
Anna kohotti katseensa hitaasti. Hänen silmänsä suurenivat yllätyksestä, suu raottui kuin hän olisi aikonut vastata jotakin, mutta seuraavassa hetkessä hän purskahti kirkkaaseen nauruun.
— Voi hyvänen aika! Sovintorahaa! Kaksi tuhatta! Mikä ennenkuulumaton anteliaisuus! Anna nauroi niin, että kyyneleet nousivat silmiin.
Mikaelin kasvot kiristyivät.
— Sinä olet kyllä… hän sihahti vihaisesti. — Et tule saamaan mitään. Itsehän kieltäydyit.
Mikaelin osattomuuden osoittaminen asunnon hankinnassa osoittautui lopulta yllättävän helpoksi. Asianajaja esitti tiliotteet sekä Mikaelin että Annan tileiltä. Niistä näkyi rahojen liike selvästi. Lisäksi löytyi todisteita siitä, että juuri Anna oli maksanut käsirahan, ja myöhemmin hän oli rahoittanut myös remontin sekä asunnon kalustamisen. Juhani antoi lausuntonsa, ja hänen lisäkseen kuultiin useita muita henkilöitä.
Oikeuden päätös tuli Mikaelille murskaavana iskuna.
— Hetkinen, nyt minä en ymmärrä, hänen tuleva vaimonsa tiuskaisi kadulla niin kovaa, että ohikulkijat kääntyivät katsomaan. Nainen oli karkea käytökseltään ja äänekäs olemukseltaan. — Tarkoittaako tämä sitä, ettei sinulla olekaan asuntoa?
— Siltä se näyttää, Mikael sanoi kalpeana. Hän seisoi paikallaan kuin ei olisi vieläkään pystynyt uskomaan, mitä tuomari oli juuri päättänyt.
— Ja missä meidän sitten on tarkoitus asua? naisen äänessä ei ollut enää edes ivaa, vaan puhdasta, kovaa sarkasmia.
— Voisimmehan me olla aluksi sinun luonasi, Mikael ehdotti vaimeasti.
— Ei todellakaan. Minun kotiini sinä et astu jalallakaan. Vielä väittäisit kohta, että sekin asunto kuuluu sinulle, ja ajaisit minut ja lapsen ulos kuin kettu jäniksen tuvasta.
— Sitten me vuokraamme jotakin ensimmäiseksi ajaksi.
— Ei, sinä vuokraat. Minä asun omassa kodissani. Ja odottele vain, isukki. Puolen vuoden päästä elatusmaksut kyllä löytävät sinut, nainen tokaisi, kääntyi kannoillaan ja marssi kohti autoaan.
Mikael tarttui viimeiseen oljenkorteen.
— He eivät voi todistaa mitään! Mehän emme ole edes naimisissa!
Nainen pysähtyi ja katsoi häntä olkansa yli.
— Ensinnäkin DNA-testi näyttää, kenen lapsi on. Toiseksi tänään ainakin kymmenen ihmistä kuuli, kun myönsit olevasi menossa kanssani naimisiin ja että meille on tulossa vauva.
Juuri silloin Mikael huomasi Annan. Tämä käveli Tuomaksen rinnalla. Entinen vaimo ja entinen ystävä. Mikaelin mielessä leimahti vain yksi sana: petturit.
— Kuinka sinä kehtasit tehdä tämän minulle! hän huusi.
Anna pysähtyi rauhallisesti.
— Minkä tarkalleen? Senkö, että vaadin itselleni asuntoa, jonka olen itse maksanut?
— Sinä olet valehtelija ja petturi!
— Odota nyt. Etkö sinä ollut se, joka petti minua? Etkö sinä ajanut minua ulos omasta kodistani?
— Sinä lähdit itse!
— Kyllä. Sen jälkeen kun sanoit, että huomenna et halua enää nähdä minusta jälkeäkään.
Mikael laski katseensa. Hetken ajan hän näytti siltä kuin yrittäisi edes muistuttaa katuvaa ihmistä.
— Ehkä minä olin väärässä.
— Ei ehkä. Vaan varmasti.
Mikaelin ilme muuttui taas hetkessä.
— Miten sinä oikein uskallat! Kaikilta muilta olisin voinut odottaa tätä, mutta sinulta…
Anna ei jäänyt kuuntelemaan loukkausten virtaa. Hän ja Tuomas nousivat rauhallisesti taksiin ja ajoivat pois. Mikael jäi seisomaan kadun keskelle yksin, täysin yksin.
Illalla Anna palasi töistä omaan asuntoonsa. Eteisessä paloi huomaavaisesti päälle jätetty pieni lamppu. Kynnyksen lähellä istui kissa, joka katsoi emäntäänsä paheksuvasti: sen oli täytynyt herätä vastaanottamaan kotiintulija. Anna antoi kissalle ruokaa ja alkoi samalla puuhailla illallista.
Hetken kuluttua ovi kävi, ja lempeä miehenääni kuului eteisestä.
— Oletko jo kotona, rakkaani?
— Olen, kulta! Vaihda äkkiä vaatteet ja pese kädet. Lämmitin ruoan valmiiksi.
— Miten minulla onkin käynyt näin hyvä tuuri sinun kanssasi. Sinä olet oikea aarre.
— Sitten pidä siitä aarteesta hyvää huolta.
— Pidän kyllä, Tuomas vastasi pehmeästi. — Varsinkin nyt, kun meille on tulossa vielä yksi aarre lisää.
Hän kietoi käsivartensa Annan ympärille ja laski kätensä hellästi tämän pyöristyneelle vatsalle.
— Hän potkaisi!
— Totta kai potkaisi. Hän tietää jo, kuinka kovasti häntä odotetaan ja rakastetaan.
Onni on sitä, että saa luottaa rakastamaansa ihmiseen ja tietää varmasti: hän ei petä eikä jätä pulaan.