— Olen äidin luona, Anna vastasi hillitysti.
— Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi? Miksi jätit vieraat kesken kaiken? Miten sinä kehtasit lähteä, kun meillä on juhlat meneillään? Tajuatko lainkaan, millaiseen tilanteeseen sinä minut ajoit?
— Sinähän itse käskit minun tyhjentää asunnon aamuun mennessä.
— Ei sitä nyt sentään kesken juhlaillan tehdä! Kaikki katsovat minua nyt kuin olisin jokin hirviö…
— Vai niin? Anna hämmästeli liioitellun teatraalisesti. — Ja mitä he mahtavat sanoa?
— Älä esitä, ettet muka ymmärrä! He luulevat, että minä ajoin sinut ulos!
— Niinhän sinä teitkin. Heitit minut pois minun omasta kodistani.
— En. Minä pyysin sinua muuttamaan pois MINUN asunnostani, Mikael painotti tahallaan jokaista sanaa.
— Mikael, Annan ääni värähti loukkaantumisesta ja vihasta. — Sinä tiedät vallan hyvin, että se asunto hankittiin minun ansiostani. Minä säästin seitsemänkymmentä prosenttia käsirahasta. Ja sen jälkeenkin minä maksoin lainanlyhennykset.
— No niin, ala vain syyttää minua siitä, etten osannut kiemurrella joka paikassa kuin sinä enkä saanut mitään hienoa johtajanpallia, Mikael puuskahti marttyyrimäisesti. — Sain kokea selkäänpuukotusta, menetin työni… Arvasinhan minä, että jonain päivänä sinä vielä kaivat kaikki epäonnistumiseni esiin ja alat heitellä minua leivänpalalla sitten vanhoilla päivillä!
— Mitkä vanhat päivät? Ethän sinä ole edes neljääkymmentä! Anna naurahti katkerasti.
— Juuri sitä minä tarkoitan! Täytän kohta neljäkymmentä. Haluan perheen. Haluan lapsia. Mutta sinun kanssasi se ei onnistu…
Siinä kohdassa Mikael meni liian pitkälle. Anna puraisi huultaan niin kovaa, että se melkein sattui, ja katkaisi puhelun.
Lapset. Se sana osui häneen kuin veitsi.
He olivat menettäneet ainoan tyttärensä onnettomuudessa. Sen jälkeen Mikael oli katsonut surun murtamaa vaimoaan ja sanonut, että heidän molempien pitäisi antaa itselleen paljon aikaa ennen kuin he uskaltaisivat edes ajatella vanhemmuutta uudelleen. Anna oli vuosien varrella vihjannut varovasti, että kaipasi kotiin jälleen lasten ääniä, naurua, pienten askelten kopinaa. Joka kerta Mikael oli väistänyt keskustelun. Aina.
Puhelin soi uudelleen lähes välittömästi.
— Älä sinä uskalla lyödä minulle luuria korvaan! Mikael kiljui.
— Älä huuda minulle, Anna sanoi niin tyynesti kuin kykeni.
— Lyhyesti sanottuna: maanantaina Maistraatissa. Minä odotan sinua siellä.
— Ei, Mikael. Me tapaamme oikeudessa.
— Mitä sinä sillä tarkoitat?
— En aio jättää asuntoa sinulle.
— Typerä nainen! Mikael purskahti nauruun. — Mikä tahansa oikeus vilkaisee papereita ja nauraa sinut ulos salista. Minä olen ainoa omistaja.
Siinä Mikael oli oikeassa. Kun he olivat aikoinaan päättäneet ostaa asunnon, Mikael oli ehdottanut, ettei asiasta tehtäisi turhan hankalaa. Hänen mukaansa asunto kannatti merkitä vain hänen nimiinsä. Sillä ei kuulemma ollut mitään väliä, kenen nimi papereissa luki, koska he olivat perhe. Ja jostain syystä Anna oli uskonut häntä.
— Mutta… Anna yritti aloittaa.
— Mutta mitä? Minä tarvitsen sitä asuntoa enemmän. Menen naimisiin heti eron jälkeen, ja puolen vuoden kuluttua meille syntyy vauva. Joten sinun oikkusi eivät kiinnosta ketään.
Anna sulki puhelun uudestaan.
Puolen vuoden kuluttua?
Siis sillä aikaa kun hän oli raatanut kuin vetojuhta, hänen aviomiehensä oli tapaillut jotakuta toista? Ei. Hän ei jättäisi Mikaelille mitään. Ei ilman taistelua. Ei askeltakaan periksi.
Kaikki raskas lamaannus, joka oli hetkeä aiemmin painanut hänen hartioitaan, katosi kuin tuulenpuuska olisi pyyhkäissyt sen pois.
— Juhani? Hyvää päivää. Olen Anna, Mikael Virtasen vaimo. Muistatteko hänet? Hän työskenteli teillä jonkin aikaa, Anna esittäytyi tullessaan yrityksen johtajan puheille, samaisen yrityksen, jossa Mikael oli vähän aikaa sitten ollut töissä.
— Anna, päivää. Totta kai muistan miehenne. Ja muistelen kyllä teitäkin, pitkä, jo hieman harmaantunut mies vastasi ja ojensi hänelle varmalla otteella kätensä. Sitten hän viittasi kahteen nojatuoliin ikkunan luona. Siellä saattoi puhua vähemmän muodollisesti.
— Hyvä. Se helpottaa. Tarvitsisin teiltä apua.
— Millaista apua?
— Lausunnon Mikaelista.
Juhani katsoi häntä hetken tarkasti.
— Anna, minä tunnen teidät erinomaisena ammattilaisena ja, suokaa suoruus, myös poikkeuksellisen vaikuttavana naisena. Useat tuttavani ovat teidän yrityksenne asiakkaita. Siksi toivon, että saan puhua täysin rehellisesti.
— Tietysti, Anna sanoi yllättyneenä.
— En voi antaa Mikaelista myönteistä lausuntoa.
— Miksi? Anna kysyi, vaikka jollain oudolla tavalla hän oli odottanut juuri tätä vastausta. Ja se helpotti häntä.
— Ymmärtäkää… Se, että hän sai lähteä ilman julkista skandaalia, johtui pitkälti teistä. Kunnioitan teidän ammattitaitoanne, enkä halunnut sotkea teidän mainettanne hänen takiaan.
— Mitä te tarkoitatte?
— Vähän ennen organisaatiomuutoksia Mikael jäi kiinni vilpillisestä toiminnasta. Teidän on ehkä parempi olla tietämättä, millaisista summista oli kyse. Myöhemmin, hänen irtisanoutumisensa jälkeen, teetin omia selvityksiäni. Kävi ilmi, että lähes jokaisessa paikassa, jossa hän oli työskennellyt, hän oli yrittänyt pyörittää jonkinlaisia epärehellisiä järjestelyjä.
— Niinkö? Anna sanoi, eikä pystynyt peittämään helpotustaan.
— Kyllä, Juhani vastasi ja katseli häntä hämmentyneenä. — Voin sanoa tämän tarvittaessa minkä tahansa oikeuden edessä.
— Juhani, olen teille valtavan kiitollinen. Juuri tämän minun täytyi kuulla. Voitteko te todella todistaa oikeudessa?
— Onko se välttämätöntä?
— On.
— Hyvä on, Juhani kohautti olkapäitään. — Minulla ei ole mitään salattavaa. Hoidan liiketoimintani rehellisesti.
Mitä enemmän todistajia Anna löysi, sitä syvemmin häntä alkoi hirvittää. Kävi ilmi, ettei hän ollut tuntenut omaa miestään lainkaan. Ystävien seurassa Mikael oli ollut ihastuttava, rento ja antelias mies. Jokaisessa uudessa työpaikassa ihmiset lumoutuivat ensin hänen käytöksestään, mutta jonkin ajan kuluttua alkoivat paljastua puuttuvat rahat, epäselvät kirjaukset ja kadonneet varat. Vain Juhani oli saanut Mikaelin kiinni suoraan itse teosta. Muilla ei ollut ollut riittävästi todisteita. Asuntokuvio ei siis ollut poikkeus, vaan pelkkä jäävuoren huippu.
— Anna, minä luulin, että sinä tiesit, Tuomas sanoi pahoittelevalla äänellä ennen oikeuden istuntoa. Hän oli Mikaelin ystävä, eikä kyennyt vieläkään käsittämään, että Mikael oli tehnyt Annalle niin. Tuomas kokosi ajatuksiaan ja jatkoi sitten.