Niihin Helena ei koskenut kevyin perustein. Päinvastoin hän sujautti tyttäreltä saamansa setelit kaikessa hiljaisuudessa omaan pieneen säästöpurkkiinsa. Hän ajatteli, että jonakin päivänä niistä olisi Annalle todellista hyötyä — ehkä ensimmäisen oman asunnon käsirahana.
— Äiti! Minut hyväksyttiin opiskelemaan! — Anna huudahti eräänä päivänä, vielä aivan vastavalmistuneen koululaisen innolla.
— Mille alalle sinä päätit hakea? Helena kysyi, vaikka näki jo tyttärensä kasvoista, että vastaus oli hyvä.
— Taloustieteisiin. Raha vetäköön rahaa puoleensa!
— Juuri niin, Helena naurahti. — Olen niin onnellinen, että saat kunnon koulutuksen.
Anna epäröi hetken ja puri huultaan.
— Äiti… yhtä asiaa en ole vielä kertonut. En menekään siihen meidän kaupungin yksikköön. Pääsin varsinaiseen yliopistoon. Valintatoimistosta ehdotettiin sitä, ja minä suostuin.
— Mitä se käytännössä tarkoittaa?
— Sitä, että minun täytyy muuttaa kauemmas sinusta.
Silloin Helena ei kyennyt pidättelemään kyyneleitään. Ajatus tyttären päästämisestä pois omasta läheisyydestä tuntui melkein sietämättömältä. Silti hän ymmärsi, että mahdollisuus oli liian hyvä hukattavaksi.
Kolmantena opiskeluvuotenaan Anna vuokrasi ystävättärensä kanssa pienen asunnon. He halusivat paikan, jossa pystyisi lukemaan tentteihin rauhassa ja samalla hengähtämään opiskelijamelun ulkopuolella. Myöhemmin ystävätär meni naimisiin, ja Anna etsi tilalle uuden kämppäkaverin. Kahdestaan vuokra oli yksinkertaisesti helpompi maksaa.
Kun opinnot olivat ohi ja Anna palasi kotikaupunkiinsa, Helena kuvitteli hetken saavansa tyttärensä takaisin saman katon alle. Anna kuitenkin ilmoitti lempeästi mutta päättäväisesti:
— Äiti, minä rakastan sinua valtavasti, mutta aion asua omillani. Etsin jonkun, jonka kanssa jaan vuokran, niin kuin yliopistoaikana.
— Mutta kultaseni, sinullahan on koti, Helena hämmästyi.
Anna hymyili ja silitti äitinsä kättä.
— Ja sinulla on oma elämäsi. Sinähän olet menossa naimisiin. Vastavihittyjen kuuluu saada olla kahdestaan, eikä aikuisen tyttären pidä pyöriä jaloissa. Toivotan teille onnea ja rakkautta, ja itselleni toivotan hyvää asuntoa sekä järkeviä kämppäkavereita.
— Miten sinusta onkin tullut noin viisas, Helena nauroi kyyneltensä läpi.
Anna sai pian töitä ja löysi kollegan, jonka kanssa hän vuokrasi kaksion. Rakkauselämässä sen sijaan ei tapahtunut mitään kestävää. Oli kyllä tapaamisia, ihastuksia ja muutamia lyhyitä suhteita, mutta mikään ei johtanut vakavampaan. Hänen ensimmäinen kämppäkaverinsa ehti kuitenkin avioitua jo puolen vuoden kuluttua. Tilalle muuttanut toinen työkaveri päätyi samaan lopputulokseen. Pian yhteisissä tuttavapiireissä alettiin vitsailla, että Anna oli oikea onnenamuletiksi sopiva ihminen: kun hänen kanssaan asui hetken, oma yksityiselämä järjestyi kuin itsestään.
— Anna, sinä olet paras ystävä, mitä minulla on koskaan ollut! Tuomas sanoi pakatessaan matkalaukkuaan.
Hän kiitti entistä kämppäkaveriaan täysin vilpittömästi kaikesta avusta. Totta puhuen Tuomas oli itsekin ollut ihastunut Annaan, mutta Anna ei ollut vastannut hänen varovaisiin lähestymisyrityksiinsä.
— Ilman sinua en olisi ikinä tavannut elämäni rakkautta.
— Mene nyt jo, Romeo, oman Juliattasi luo, Anna nauroi. — Mutta auta minua ensin löytämään uusi kämppäkaveri.
— Löysin jo. Minulla on yksi kollega, Mikael. Aivan huipputyyppi!
Tuomas nosti peukalonsa pystyyn ja loisti kuin vastakiillotettu kahvipannu.
— Siisti, kohtelias, fiksu. Ei aiheuta murheita, sen voin luvata.
Mikael osoittautui todella kiinnostavaksi mieheksi. Hän oli Annaa kolme vuotta vanhempi, työskenteli arvostetussa yrityksessä ja eteni urallaan nopeasti. Hänessä oli rauhallista itsevarmuutta, sellaista, joka ei tuntunut ylimielisyydeltä.
Eräänä iltana he istuivat keittiössä syömässä, kun Anna kysyi:
— Mikael, mikset vuokraa asuntoa yksin? Miksi haluat huoneen kämppäkaverin kanssa?
Mikael kohotti kulmiaan.
— Voisin kysyä sinulta samaa. Etkö sinäkin ole mukana perustamassa taloushallinnon ulkoistusyritystä?
— Olen, Anna myönsi. — Mutta yritys on vielä nuori.
— Nuori ehkä, mutta ei tuntematon. Olen kuullut teistä paljon. Teillä taitaa olla jo ihan mukavasti asiakkaita.
Anna hymyili tahtomattaankin. Oli miellyttävää huomata, että uusi kämppäkaveri ymmärsi ja arvosti sitä, minkä eteen hän teki töitä.
— Totta, asiakkaita on. Mutta säästän omaa asuntoa varten, joten minulle sopii paremmin jakaa vuokrakulut jonkun kanssa.
— Entä aiemmat kämppäkaverisi? Millaisia he olivat?
— Poikkeuksellisen hyviä ihmisiä. Mielenkiintoisia, kunnollisia ja lämpimiä.
Mikael hymyili ja sanoi sitten aivan yllättäen:
— Tiedätkö, Anna, olen asunut kanssasi saman katon alla jo viikon. Olet erinomainen kämppäkaveri. Minusta meidän olisi korkea aika sinutella.
— Olen samaa mieltä, Anna vastasi.
Muutaman kuukauden kuluttua Anna joutui myöntämään itselleen, että hän oli rakastunut uuteen kämppäkaveriinsa. Sellaista ei ollut tapahtunut hänelle koskaan aiemmin. Mikaelissa viehätti kaikki: katse, hymy, partaveden tuoksu, huumorintaju ja tapa, jolla hän huomioi toisen ilman suuria eleitä.
Aamuisin ja iltaisin, kun heidän työvuoronsa menivät ristiin, he jättivät toisilleen keittiöön jotain pientä hyvää.
“Leivoin piirakan, mutta en jaksa syödä kaikkea. Tiedän, että tulet tänään myöhään. Syö tästä iltapalaa”, luki lapuissa, joita Mikael jätti pöydälle pyyhkeellä peitetyn piirakan viereen.
Anna vastasi samalla mitalla silloin, kun lähti töihin ennen Mikaelia.
“Tässä on aamupalasi: kaurapannukakku tuorejuustolla ja pienellä kalapalalla. Kerro, maistuiko.”
Eräänä päivänä Mikael sanoi äkkiä:
— Anna, minusta tuntuu, että olen rakastunut.
Ne sanat osuivat Annaan kipeämmin kuin hän olisi osannut odottaa. Ensimmäistä kertaa hän oli vähällä purskahtaa itkuun kuullessaan, että joku hänen kämppäkavereistaan oli löytänyt rakkauden. Aiemmin hän oli iloinnut toisten puolesta aidosti ja ilman katkeruutta. Nyt kaikki oli toisin, sillä tällä kertaa hän oli itse rakastunut.
— Ymmärrän, hän vastasi ja laski katseensa, ettei Mikael näkisi silmiin nousevia kyyneleitä. — Alan siis huomenna etsiä uutta kämppäkaveria.
— Höpsö, Mikael sanoi hiljaa. — Minä rakastuin sinuun.
Samalla hän kosketti ensimmäistä kertaa Annan kättä. Se kevyt kosketus kulki Annan läpi kuin sähkövirta.
— Mutta jos tunne ei ole molemminpuolinen, meidän täytyy tosiaan etsiä molemmille uudet kämppäkaverit.
— Ei tarvitse, Anna kuiskasi.
Muisto katkesi puhelimen soittoon. Näytöllä luki yhä “Rakas”, sillä sillä nimellä Mikael oli edelleen tallennettuna Annan puhelimeen.
— Anna, mitä tämä oikein tarkoittaa?! Missä sinä olet? Mikaelin hätääntynyt ääni karjaisi luurista.