— Anna, me eroamme. Huomenna saat luvan muuttaa täältä pois.
— Mitä? Mikael, kuulinko minä oikein? Eroamme?
— Kyllä.
— Ja millä perusteella minun pitäisi lähteä omasta asunnostani?
— Omastasi? Siinä sinä erehdyt, kulta pieni. Tässä ovat paperit. Katso itse: ainoa omistaja olen minä.
Annan silmissä sumeni. Hän oli juuri tänään pyytänyt töistä vapaata ja tullut kotiin tavallista aiemmin järjestääkseen miehelleen yllätyksen heidän hääpäivänsä kunniaksi. Hän oli laittanut ruokaa, tilannut lisää herkkuja kotiinkuljetuksella ja valmistellut kaiken vieraita varten. Tunnin kuluttua ystävien piti saapua. Mutta kävikin ilmi, että yllätys oli valmisteltu hänelle itselleen — eikä se ollut vähimmässäkään määrin miellyttävä.
— Odota nyt. Minä en ymmärrä mitään. Onko tämä jokin pila?
— Ei ole. Minä olen tehnyt päätökseni, Mikael sanoi ja katseli Annaa ylhäältä alas tavalla, josta paistoi selvä omahyväisyys.
— Minkä päätöksen? Anna ei vieläkään saanut kiinni siitä, mistä hänen miehensä oikein puhui.
— Sanon vielä kerran: pakkaa tavarasi. Aamuun mennessä sinun ei pidä olla täällä. Maanantaina kello kaksitoista tapaamme Maistraatissa. Toivon, ettet ala järjestää mitään kohtausta.
Anna seisoi keittiössä vatkain kädessään. Hetkeä aiemmin hän oli vaahdottanut täytettä jälkiruokaa varten. Kaikki se ilo ja lämmin odotus, joka oli liittynyt ystävien tapaamiseen, suli hänen sisällään kuin hattara veteen.
— Mikael, mikä ero? Onko tämä sittenkin vitsi? Meillähän on tänään hääpäivä! Ystävät tulevat ihan kohta!
— Ystävätkö? Mikael kurtisti ensin otsaansa, mutta sitten hänen ilmeensä kirkastui. — Erinomaista. Näytämme heille, että osaamme erota sivistyneesti ja hyvässä hengessä. Mutta se ei muuta itse asiaa. Muista: aamulla sinua ei enää ole täällä.
Tunnin päästä asunto, jossa Anna ja Mikael olivat eläneet onnellisina melkein kymmenen vuotta, täyttyi tuttujen äänistä. Vieraat tulivat kukkineen ja lahjoineen, halasivat, onnittelivat ja sanoivat lämpimiä sanoja. Anna otti kaiken vastaan kiitollisesti, vaikka hänen sisällään velloi tyhjyys. Mikael puolestaan pyysi säästämään onnittelut pöytään asti. Kun kaikki lopulta olivat istuutuneet, hän nousi ja esitti ensimmäisen maljan.
— Haluan kiittää vaimoani Annaa kymmenestä hienosta avioliittovuodesta. Te tiedätte, kuinka paljon olemme kokeneet yhdessä ja kuinka vaikeitakin aikoja meillä on ollut. Meillä molemmilla on ollut nousumme ja laskumme, mutta olemme aina tienneet, että meillä on toisemme.
Vieraat alkoivat taputtaa Mikaelille, mutta hän kohotti kätensä merkiksi siitä, ettei ollut vielä lopettanut.
— Tänään juhlimme viimeistä vuosipäiväämme. Olemme päättäneet erota. Kiitän Annaa siitä, että hän on ollut minulle aina tukena, ja lupaan säilyttää häntä kohtaan lämpimän ja kunnioittavan suhtautumisen.
Huone hiljeni hetkessä. Kaikkien katseet kääntyivät Annaan. Hän puri itkuaan takaisin, pakotti kasvoilleen vieraanvaraisen hymyn ja nosti oman lasinsa.
— Kiitos sinullekin, Mikael, siitä että olit mieheni. Toivon, että elämäsi järjestyy hyvin.
Vieraat vaikenivat hämmentyneinä. Mikaelin ja Annan liittoa oli totuttu pitämään lähes täydellisenä, ja siksi uutinen järkytti ystäviä melkein yhtä paljon kuin se oli järkyttänyt Annaa puolitoista tuntia aiemmin.
Vähän myöhemmin Anna pyysi anteeksi, sanoi päänsärkyä tekosyyksi ja vetäytyi makuuhuoneeseen. Hän sulki oven perässään ja jäi hetkeksi seisomaan paikalleen. Mitä hänen oikein piti ottaa mukaan? Vaatteita ensi alkuun, valokuvia, kannettava tietokone ja kissan kuljetuskoppa. Entä muuta? Astiat, huonekalut, peitot? Ei. Se olisi pikkumaista. Ei kai peittoa ja patjaa voinut leikata kahtia. Eikä kaappia tai televisiota sahattu puoliksi.
— No johan te tempun teitte, Mikael! Enpä ole ennen ollut mukana epähääjuhlissa! Miten ihmeessä Anna suostui tähän? eteisestä kantautui Tuomaksen ääni. Hän oli yksi Mikaelin ja Annan yhteisistä ystävistä.
— Hän on minulla maailman paras nainen! Mikael ilmoitti peittelemättömän ylpeänä.
— Tiedänhän minä. Minähän teidät toisillenne esittelin. Kadun sitä vieläkin, Tuomas heitti ja iski silmää. — Kunpa minullakin olisi tuollainen. Oma exäni vain nalkutti koko ajan: milloin rahaa oli liian vähän, milloin huomiota.
— No mene ja nai Anna, hänhän on kohta melkein vapaa! Ja sinäkin olet eronnut mies.
Ystävät purskahtivat nauruun. Tuomaksen naurussa kuului kuitenkin häivähdys kateutta, kun taas Mikaelin äänessä soi ylimielinen tyytyväisyys. Hän oli selvästi ylpeä siitä, miten taitavasti oli mielestään hoitanut asian.
Tavaroita kertyi lopulta yllättävän vähän. Vieraat eivät edes huomanneet, kuinka Anna puki takin ylleen, otti laukun ja kissankopan ja lähti ulos. Alhaalla odotti taksi.
Puolen tunnin kuluttua Anna istui äitinsä Helenan keittiössä ja itki niin, ettei saanut kunnolla henkeä.
— Anna, tyttäreni, mitä on tapahtunut? Helena kysyi hätääntyneenä. Hän oli viimeksi nähnyt tyttärensä yhtä murtuneena kaksikymmentäviisi vuotta aiemmin, silloin kun Annan isä oli kuollut.
— Äiti, kaikki oli virhettä, Anna sai sanottua nyyhkäysten lomasta. — Hän ehdotti eroa. Sanoi, että asunto on hänen. Ja käski minun häipyä sieltä.
— Kuka? Mikaelko? Helena ehti lausua nimen, mutta peitti heti suunsa kädellään. Hänen rakas vävynsä ei voinut tehdä niin.
— Niin. En minä tiedä miksi.
— Ja mitä sinä teit?
— Pakkasin tavarani ja lähdin.
— Voi tyttöni… äiti sanoi ja pudisti päätään murheellisena.
Anna siirtyi olohuoneeseen ja istahti lempinojatuoliinsa. Äkillisestä muutosta järkyttynyt kissa kiipesi heti hänen syliinsä ja painautui pelokkaana emäntäänsä vasten. Anna silitti sen pehmeää turkkia hajamielisesti ja antoi ajatustensa vaeltaa elämänsä kirkkaimpiin ja kipeimpiin hetkiin.
Jo kouluaikoina Anna oli alkanut tehdä töitä. Hän etsi pieniä keikkahommia, joista maksettiin heti: jakoi mainoslehtisiä, teki kyselyhaastatteluja ja kitki kesäisin kaupungin kukkapenkkejä sekä mökkinaapureiden kasvimaapalstoja. Helena ei ollut voinut kuin iloita ahkerasta tyttärestään, joka halusi auttaa. Osa ansioista päätyi Annan omaan säästölippaaseen, osa taas äidille, jotta kotona olisi hieman helpompaa. Helena puolestaan suhtautui näihin rahoihin erityisellä huolella.