— Olen pyytänyt sinua lukemattomia kertoja, ettet antaisi perheesi kohdella minua miten sattuu. Ja eilen sinä vielä työnsit minua.
Silloin ovikello soi.
Kynnyksen takana seisoi Helena ostoskassi kädessään. Hän ehti tuskin astua sisään, kun ääni jo nousi tuttuun käskevään sävyyn.
— Mitä täällä tapahtuu? Mika, miksette te ole vielä lähteneet? Anna, oletko sinä valmis?
Vasta sen jälkeen hänen katseensa osui matkalaukkuun.
— Mikä tuo oikein on?
Anna katsoi vuoroin miestään, vuoroin anoppiaan. Helena ei ollut vielä edes kunnolla tullut asuntoon, mutta oli jo alkanut kysellä, miksi kaikki ei ollut valmiina lähtöä varten.
— Minä muutan pois, Anna sanoi.
— Minne muka? Helena jähmettyi. — Tänään on juhlapäivä! Oletko sinä menettänyt järkesi?
— Päinvastoin. Se taisi juuri palata.
— Hyvänen aika, Mika, katso nyt häntä! Helena löi kätensä yhteen. — Minähän sanoin, että tuossa luonteessa on jotain pielessä. Ei kunnioitusta, ei omaatuntoa. Me olemme kohdelleet häntä kuin omaa tytärtä, ja hän…
— Te ette ole kohdelleet minua kuin omaanne, Anna keskeytti rauhallisesti. — Te tulette paikalle ja päätätte saman tien, että minun kuuluu laittaa ruokaa, siivota ja olla hiljaa.
Helena huokaisi teatraalisesti ja nosti ääntään.
— Voi hyvänen aika, kuka sinua muka on nöyryyttänyt? Sanoin muutaman sanan, ja sinä teet siitä tragedian!
— Mika menee tänään juhliin yksin.
Anopin kasvot kiristyivät. Hänen äänensä muuttui teräväksi ja ilkeäksi.
— Ai sinäkö jätät hänet? Kaiken sen jälkeen, mitä olemme teidän eteenne tehneet? Sen jälkeen, kun autoimme asunnon kanssa? Kiittämätön tyttö!
Anna avasi käsilaukkunsa ja otti esiin pankin kuitit.
— Tässä on viimeinen maksuerä, hän sanoi ja ojensi paperit näkyville. — Yhdeksän vuotta ja kahdeksan kuukautta sitten. Kaikki on maksettu takaisin. Sitä rahaa ei tarvitse enää vetää esiin joka ikisessä riidassa.
Helena ei vastannut. Mika vaikeni myös, vaikka hän tiesi erittäin hyvin, että velka oli maksettu loppuun jo kauan sitten.
Anna tarttui matkalaukun kahvaan ja nosti sen pystyyn.
— Hyvää juhlaa, hän sanoi. — Ilman minua.
Silloin Mika havahtui kuin unesta ja nappasi kiinni laukun sangasta.
— Anna, älä nyt järjestä kohtausta äitini edessä.
Anna katsoi ensin hänen sormiaan, sitten suoraan silmiin.
— Päästä irti.
Mika epäröi muutaman sekunnin. Sitten hänen otteensa hellitti.
Anna astui ulos käytävään ja sulki oven perässään. Hississä hänen polvensa tärisivät niin, että hän joutui nojaamaan seinään.
Sari-täti ei kysellyt liikaa. Hän vain halasi Annaa pitkään ja vei hänet pieneen vapaaseen huoneeseen. Siellä oli vanha kirjoituspöytä, vuodesohva ja vaatekaappi, josta täti oli tyhjentänyt hänelle etukäteen kaksi hyllyä. Anna laski matkalaukkunsa lattialle ja ymmärsi ensimmäistä kertaa sinä päivänä, että hänellä oli oikeasti paikka, jossa nukkua.
Illalla Laura toi hänelle toimistolta muutaman kassillisen tavaroita ja lisäksi ruokaa. Maanantaille sovittiin tapaaminen asianajajan kanssa. Anna pani erilleen lääkärinlausunnon, valokuvat ja pankkiasiakirjat.
Lauantai-iltana myöhään Mika soitti kaksitoista kertaa. Anna ei vastannut yhteenkään puheluun. Lopulta puhelimeen ilmestyi ääniviesti.
Mikan ääni kuulosti vihaiselta ja väsyneeltä.
— Oletko nyt tyytyväinen? Isälle tuli huono olo. Ei se sydänkohtaus ollut, mutta verenpaine nousi korkealle. Äiti oli koko illan aivan pois tolaltaan. Vieraat huomasivat, ettet sinä tullut, ja alkoivat kysellä. Minun piti keksiä selityksiä. Nyt kaikki luulevat, että meillä on ongelmia.
Anna kuunteli viestin loppuun. Mika puhui isänsä verenpaineesta, äitinsä järkytyksestä ja vieraiden kysymyksistä. Eilisestä tönäisystä ja omista uhkauksistaan hän ei maininnut sanallakaan.
Kahden päivän kuluttua Mika kirjoitti Lauralle ja pyysi tätä ”puhumaan järkeä” Annalle. Myös Helena lähetti pitkän viestin, joka oli täynnä syytöksiä ja omaisuuteen liittyviä uhkauksia. Anna tallensi kaiken.
Avioeroprosessi venyi useiden kuukausien mittaiseksi. Puhuttiin autosta, asunnosta ja rahoista. Mika pyysi välillä anteeksi, välillä syytti Annaa kaikesta, ja toisinaan hän väitti, että kaiken voisi vielä korjata, jos Anna vain ”lopettaisi sodan hänen äitiään vastaan”. Anna ei palannut kotiin enää yhdeksikään yöksi.
Eräänä päivänä Mika toi Sari-tädin luo Annan loput tavarat: talvitakin, laatikollisen kirjoja, kahvinkeittimen ja kansion, jossa olivat hänen työpaperinsa. Mika seisoi pitkään pihalla sanomatta mitään. Lopulta hän totesi hiljaa:
— En minä oikeasti uskonut, että sinä lähtisit.
— En minäkään uskonut, että sinä oikeasti työnnät minua, Anna vastasi.
Syksyllä avioero saatiin päätökseen. Asunto päätettiin myydä, ja rahat jaettiin. Anna vuokrasi pienen asunnon lähempää työpaikkaansa, jotta hänen ei tarvitsisi käyttää puolitoista tuntia matkoihin joka päivä. Ensimmäisinä viikkoina siellä oli vain pöytä, sohva ja kaksi matkalaukkua. Vähitellen hän osti halvat verhot, vedenkeittimen ja kunnollisen lampun keittiöön.
Laatikoiden, sopimuspapereiden ja pankkiasiakirjojen läpikäyminen oli raskasta. Silti siinä oli jotain helpottavaa. Kukaan ei enää määrännyt, minne hänen piti mennä lauantaina, milloin hänen kuului herätä tai montako salaattia hänen oli valmistettava jonkun toisen juhlia varten.
Mika asui jonkin aikaa vanhempiensa luona. Myöhemmin hän käytti omat säästönsä uuden asunnon käsirahaan, mutta talon valmistumista odotellessaan hän jäi edelleen Helenan ja isänsä luo. Helena seurasi, milloin hän tuli kotiin, mitä hän osti kaupasta, miksei hän ollut soittanut päivän aikana ja miksi hän oli hankkinut valmisruokaa kotiruoan sijaan.
Töiden jälkeen Mika jäi yhä useammin istumaan autoon talon eteen ennen kuin meni sisään. Hänen isänsä oli juhlapäivän jälkeen muuttunut hiljaisemmaksi. Eräänä päivänä tämä sanoi pojalleen:
— Vaimoa ei olisi pitänyt viedä keittiöön. Häntä olisi pitänyt kunnioittaa.
Mika paiskasi oven kiinni ja lähti ulos tupakalle. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan väittänyt vastaan.
Marraskuussa Anna palasi töistä kotiin mandariinikassi toisessa kädessään ja asiakirjakansio toisessa. Vuokra-asunnossa oli hiljaista. Hän laittoi veden kiehumaan, vaihtoi mukavammat vaatteet, vastasi kahteen työviestiin ja avasi kirjan, jota oli lukenut jo viikon ajan. Jääkaapissa oli kasvispataa pariksi päiväksi, ja tuolin selkänojalla kuivui pesty paita.
Se oli tavallinen ilta. Juuri siksi se tuntui niin hyvältä. Sitä ei tarvinnut sovitella Mikan eikä Helenan mielialojen mukaan.
Välillä Annan teki yhä kipeää ajatella, mihin avioliitto oli päättynyt. Toisinaan hänen mieleensä palasi se ilta, mustelma käsivarressa ja painauma ovessa. Sitten hän muisti myös hyvät vuodet: yhteiset matkat, remontit, ensimmäiset yhdessä ostetut tavarat. Nekään eivät olleet kadonneet minnekään.
Mutta takaisin Anna ei halunnut.
Seuraaviin sukujuhliin Mika meni vanhempiensa luo yksin. Viikkoa ennen niitä Helena lähetti Annalle yhden viestin: ”Toivottavasti olet nyt edes rauhoittunut.”
Anna luki sen, mutta ei vastannut.
Sinä lauantai-iltana hän jäi kotiin. Työmatkalla hän osti valmiin piirakan, soitti Lauralle ja meni rauhallisin mielin nukkumaan.