— Vai niin sinä siis ajattelet, Helena jatkoi terävästi. — Eli nyt me emme enää olekaan perhettä? Kun rahat on maksettu takaisin, vanhempia ihmisiä ei tarvitse enää kunnioittaa, niinkö? Ei ihme, että Mika menettää kanssasi hermonsa. Sinulle ei voi puhua hyvällä.
— Te ette ole koskaan puhuneet minulle hyvällä, Anna vastasi.
— Koska sinulla on luulot itsestäsi pilvissä. Et osaa tehdä kunnolla mitään, mutta käyttäydyt kuin olisit jokin kuningatar. Minun aikanani käytiin töissä, hoidettiin koti, kasvatettiin lapsi ja kuunneltiin vanhempia.
Aiemmin Anna olisi alkanut selittää, puolustautua ja todistella omaa arvoaan. Nyt hän ei tehnyt niin.
— En tule lauantaina, hän sanoi rauhallisesti. — Ja pyydän, ettette enää sovi Mikan kanssa minun puolestani mitään, aivan kuin minut voisi noin vain määrätä keittiöön.
— Kuka sinua muka määrää? anoppi kiljaisi. — Kyllä sinun pitäisi itsekin ymmärtää, mikä on paikkasi!
Anna katkaisi puhelun.
Kului tuskin kymmentä minuuttia, kun Mika ryntäsi huoneeseen puhelin kädessään.
— Mitä sinä oikein kuvittelet itsestäsi? hän huusi. — Millä oikeudella puhut äidilleni tuolla tavalla?
— En puhunut hänelle rumasti.
— Hän itkee sinun takiasi!
— Ikävä kuulla. Minä taas lensin eilen sinun takiasi sohvalle.
Mika pysähtyi kuin seinään.
— Sinä väännät kaiken tahallasi pahemmaksi. Yrität provosoida minua, jotta voisin riitautua vanhempieni kanssa.
— En. Haluan vain, että lakkaat esittämästä, että minä olen syypää heidän käytökseensä.
Mika pyöräytti silmiään.
— Kuule, minä olen saanut tarpeekseni tästä draamasta. Lauantaina sinä pakkaat tavarat ja lähdet mukaan. Siinä kaikki. Jos et voi tehdä sitä minun vuokseni, tee edes isäni takia. Hänellä on merkkipäivä.
— Isäsi merkkipäivän kunniaksi voidaan tilata ruokaa. Minua ei tarvitse nöyryyttää sen vuoksi.
— Meillä ei ole ylimääräistä rahaa tuollaiseen typeryyteen.
Anna muisti auton uudet vanteet, edellisenä syksynä vaihdetun puhelimen ja Mikan säännölliset illanvietot kavereiden kanssa. Niihin rahaa oli kyllä löytynyt. Juhlaruokaan tarvittiin jostain syystä juuri hänen ilmainen aikansa.
— Rahaa riittää auton vanteisiin, kavereiden tapaamisiin ja siihen puhelimeen, jonka vaihdoit viime syksynä, hän sanoi tyynesti. — Mutta siihen ei ole varaa, että minun ei tarvitsisi mennä taloon, jossa minua alennetaan. Ymmärrän.
Mika astui pöydän luo ja painoi kämmenensä sen pintaa vasten.
— Kuuntele nyt tarkkaan. Jos alat tässä jääräpäiseksi, minä oikeasti lopetan kaikkien yhteisten menojen maksamisen sinun puolestasi. Katsotaan sitten, miten pärjäät.
— Eli jos en mene äitisi luo, sinä lakkaat osallistumasta yhteisiin kuluihin?
— Älä vääristele. Kyse on vain reiluudesta. Jos sinä et pidä tärkeänä tukea minua, miksi minun pitäisi rahoittaa sinun pieniä mukavuuksiasi?
Anna katseli häntä muutaman sekunnin ajan.
— Sinä yrität siis painostaa minut rahalla lähtemään sinne.
Päivystyksessä kirjattiin olkapään ruhje ja ihonaarmut. Anna otti talteen lääkärinlausunnon ja säilytti sen yhdessä valokuvien kanssa.
Sen jälkeen hän tapasi Lauran metroaseman lähellä.
— Aiotko jäädä hänen luokseen? Laura kysyi.
Anna sekoitti kahviaan lusikalla.
— Viikko sitten olisin sanonut, etten tiedä. Nyt ymmärrän, että jos peitän tämänkin alleen, mikään ei muutu.
— Sitten sinun täytyy päättää, mitä teet.
— Kävin jo lääkärissä, keräsin paperit talteen ja kirjoitin asianajajalle.
Laura nyökkäsi.
— Minne menet, jos lähdet?
— Sari-tädillä on vapaa huone. Menen hänen luokseen. Töihin pääsen sieltä aivan hyvin.
Anna muisti silti myös kaiken hyvän. Mika oli joskus tullut häntä vastaan asemalle, lähtenyt keskellä yötä hakemaan lääkkeitä ja auttanut kokoamaan raporttia silloin, kun Anna oli ollut sairaana. Ensimmäisinä vuosina he olivat maalanneet seiniä yhdessä, valinneet auton, laskeneet rahoja palkkapäivään asti ja nauraneet sille, että puolet illoista kului remontista puhumiseen. Siksi päätös tuntuikin niin raskaalta. Mutta viime vuosina jokaisessa Helenaan liittyvässä ristiriidassa Mika oli lähes aina pyytänyt vaimoaan antamaan periksi. Ensin vain ”yhdeksi illaksi”, sitten ”isän vuoksi”, sitten siksi, että ”äiti on vanhempi ihminen”. Ja joka ikinen kerta lopputulos oli sama: sukulaiset pyysivät, ja Annan odotettiin suostuvan.
Lauantaiaamuna Mika valmistautui vanhempiensa luo jo varhain. Hän soitteli äidilleen ja paiskoi vaatekaapin ovia tavallista kovempaa. Anna tuli makuuhuoneesta valmiiksi pukeutuneena. Kaapin vieressä seisoi hänen matkalaukkunsa.
Mika ei huomannut sitä heti.
— Miksi sinä olet pakannut? hän kysyi viimein.
— Koska tämän päivän jälkeen en jää tänne.
Mika jähmettyi solmio kädessään.
— Mitä teatteria tämä nyt taas on?
— Ei mitään teatteria. Minä lähden.
Mika hymähti ivallisesti.
— Minne sinä muka menet? Mihin oikein luulet pystyväsi?
— Omin voimin.
— Hauskaa. Mika heitti solmion nojatuoliin. — Sinä vain kiristät minua. Kuvitteletko, että minä juoksen nyt pyytämään anteeksi?
— En tarvitse enää sellaista anteeksipyyntöä kuin sinä sen ymmärrät.
— Ja millainen sen sitten pitäisi olla? hän kysyi uhmakkaasti.
Anna katsoi häntä suoraan.
— Minulle olisi riittänyt, että olisit myöntänyt yhden yksinkertaisen asian: tartuit minuun, tönäisit minua ja uhkasit rahalla, koska en suostunut menemään äitisi luo. Mutta sinä olet kaksi päivää väittänyt, että minä ajoin sinut siihen. Siksi minä lähden.
— Älä nyt ala esittää mitään pahoinpideltyä marttyyria. Kukaan ei ole hakannut sinua.
Anna otti kansiosta lääkärinlausunnon ja laski sen pöydälle.
— Säilytin kaiken: lausunnon, kuvat ja viestit. Sinun ei tarvitse enää sanoa, ettei mitään tapahtunut.
Mika tuijotti paperia.
— Oletko sinä tullut täysin hulluksi? Aiotko tehdä minusta ilmoituksen?
Tähän asti Anna oli halunnut vain lähteä.
Mika astui äkkiä lähemmäs.
— Lopeta tämä näytelmä. Nyt mennään vanhempieni luo, tullaan sitten kotiin ja puhutaan rauhassa.
— Ei, Anna sanoi.
— Miksi sinun pitää pilata kaikki?! Mika karjui. — Sinun jääräpäisyytesi takia isän päivä menee pilalle! Äiti itkee, ruokaa ei ole tarpeeksi, vieraat tulevat kolmen tunnin päästä, ja sinä järjestät täällä avioerokohtausta tyhjästä!
— Ei tämä ole tyhjästä, Anna vastasi. — Sinä vain toivoit viimeiseen asti, että minä nielisin tämän taas.
Mika otti vielä yhden askeleen häntä kohti.
— Älä tule lähemmäs. Äläkä koske minuun enää koskaan. Laura tietää, minne olen menossa, ja Sari-täti odottaa minua. Lausunto ja valokuvat ovat tallessa.
Mika pysähtyi.
— Tässäkö tämä sitten oli? hän kysyi matalalla äänellä. — Yhden riidan takia?
— Ei vain yhden.