— …oikeassa siinä, että olet viime aikoina päästänyt itsesi aivan hunningolle. Olet jatkuvasti uupunut, aina tyytymätön, ja näytät vanhentuneen vuosilla. Kuka muka huolisi sinut tuollaisella luonteella, jos en minä?
Mika tajusi itsekin saman tien menneensä liian pitkälle, mutta perääntyminen ei sopinut hänen ylpeydelleen.
— No niin, siinähän se tuli, Anna sanoi hiljaa. — Vihdoinkin sanoit sen omin sanoin etkä äitisi suulla.
— Eikö se sitten pidä paikkaansa? Mika kiihtyi entisestään. — Kuvitteletko sinä, että miehiä seisoo jonossa ovellasi? Noilla kohtauksillasi ja tuolla naamalla? Minähän olen ainoa, joka sinua tässä vielä sietää.
— Siedät? Anna toisti. — Miksi ihmeessä sinä sitten menit kanssani naimisiin? Siksikö, että käyn töissä, maksan oman osuuteni kaikesta ja viikonloppuisin lähden vielä palvelemaan sinun sukulaisiasi?
— Pidä suusi kiinni, Mika sihahti.
— Tai mitä? Juoksetko taas valittamaan Helenalle? Vai alatko toistella hänen jäljessään, miten kiittämätön minä olen?
Mikan kädet puristuivat nyrkkiin.
— Sinä muistat kyllä aina heittää rahat naamalleni, kun haluat saada tahtosi läpi, Anna jatkoi. — Mutta kun äitisi nöyryyttää minua, sinä seisot vieressä hiljaa. Siinä on koko ongelma.
Mika syöksähti häntä kohti niin äkisti, ettei Anna ehtinyt väistää. Hän tarttui Annaa kyynärvarresta ja puristi niin kovaa, että kipu vihlaisi.
— Minä sanoin, että suu kiinni!
— Päästä irti!
Anna yritti riuhtaista kätensä vapaaksi, mutta Mika ei enää näyttänyt kuulevan häntä eikä itseäänkään. Hän työnsi Annaa kaikella voimallaan sohvaa kohti. Anna horjahti, iski olkapäänsä käsinojaan ja putosi istuimelle. Muutaman sekunnin ajan hän ei saanut kunnolla henkeä.
— Jos alat vastustella, minä kyllä karistan tuon periaatteellisuutesi nopeasti pois, Mika huusi hänen yläpuolellaan. — Ellet tule lauantaina, suljen kaikki korttisi. Kuuletko? Kaikki. Enkä maksa enää autoakaan. Saat istua ilman rahaa, niin opit puhumaan oikealla tavalla.
Anna painoi kämmenensä kipeälle olkapäälleen ja katsoi häntä suoraan.
— Jos asia on noin, hän sanoi, — voit muuttaa äitisi luo vaikka pysyvästi.
Mikan kasvot vääntyivät raivosta. Hän kääntyi ja iski nyrkillään kylpyhuoneen oveen niin, että valkoiseen pintaan jäi painauma ja kahvan viereen ilmestyi halkeama. Sitten hän nappasi avaimensa.
— Et näe minulta senttiäkään! hän karjui jo eteisestä. — Katsotaan, millä äänellä puhut viikon päästä!
Ovi paiskautui kiinni niin rajusti, että astiakaapin lasit helähtivät.
Anna jäi sohvalle istumaan useaksi minuutiksi. Olkapäätä särki, ja käsivarteen alkoi jo nousta selviä sormenjälkiä. Kylpyhuoneessa hän näki peilistä sotkuiset hiuksensa ja tummuvan mustelman. Sitten hänen katseensa osui oveen jääneeseen lommoon.
Hän otti kuvat sekä kädestään että rikotusta ovesta ja valitsi Lauran numeron. Laura oli hänen vanha ystävänsä entisestä työpaikasta.
— Anna? Laura vastasi unisella äänellä. — Miksi soitat tähän aikaan?
Anna kertoi lyhyesti riidasta, tönäisystä ja rahalla uhkailusta.
— Lähden heti tulemaan, Laura sanoi saman tien.
— Älä. Minä pärjään.
— Et pärjää. Löikö hän sinua?
— Hän työnsi. Tarttui kiinni. Ja uhkasi jättää minut ilman rahaa.
Laura vaikeni hetkeksi.
— Kuvaa käsivarsi ja se ovi. Huomenna menet näyttämään vammat lääkärille. Ja tarkista heti paperit, kortit sekä pankkitunnukset. Tuollaisen jälkeen ei kannata luottaa siihen, että asia vain rauhoittuu itsestään.
— Minä luulin koko ajan, ettei tämä koskaan menisi huutamista pidemmälle.
— Nyt tiedät, että voi mennä, Laura vastasi.
Yöllä Anna kävi läpi pankkisovellukset ja vaihtoi salasanat. Yhteisellä tilillä oli vielä sen verran rahaa, ettei hänen tarvitsisi olla hetkeen Mikan varassa. Sen jälkeen hän etsi auton paperit, maksusuunnitelman ja vanhat tiliotteet. Auto oli hänen nimissään, ja kuukausierä veloitettiin hänen palkkatililtään. Mika oli kyllä maksanut muutaman erän omalta kortiltaan, mutta se ei tehnyt autosta hänen omaisuuttaan.
Samalla löytyivät myös vanhat tilisiirrot Mikan vanhemmille asuntovelasta. Summia oli maksettu usean vuoden ajan, ja viimeinen erä oli kuitattu lähes kymmenen vuotta sitten. Vanhasta viestiketjusta Anna löysi Mikan oman viestin äidilleen: ”Äiti, siirsin viimeisen erän. Kiitos kaikille, emme ole enää teille velkaa.” Anna tallensi tiliotteet erikseen.
Mika palasi aamulla. Hän haisi tupakalta. Anna istui jo keittiössä kahvikuppi edessään.
Mika vilkaisi hänen käsivartensa mustelmaa ja käänsi katseensa pois.
— Kauanko aiot vielä mököttää? hän kysyi teennäisen väsyneesti. — Myönnän, että eilen meni minullakin vähän yli.
— Sinä heitit minut sohvalle ja uhkasit viedä minulta rahat.
— Älä nyt paisuttele, Mika irvisti. — Kukaan ei hakannut sinua. Me molemmat kuumenimme. Sinäkin provosoit.
Anna laski kupin hitaasti pöydälle.
— Eli tämä onkin minun syytäni?
— Syytä tai ei… joskus ihmisen pitää osata sulkea suunsa ajoissa.
Anna katsoi häntä. Mika ei ainoastaan puolustellut tekoaan. Hän todella uskoi, että Anna oli itse aiheuttanut kaiken suututtamalla hänet.
— Lauantaina minä en lähde mihinkään, Anna sanoi.
Mika puhalsi äänekkäästi ilmaa ulos.
— Kuuletko sinä itseäsi lainkaan? Minähän sanoin jo: isä odottaa vieraita. Ruokatilaus on tässä vaiheessa kallis ja myöhässä.
— Se ei ole minun ongelmani.
— Totta kai se on sinun ongelmasi. Sinä olet vaimoni.
— Vaimo ei ole äitisi ilmainen palvelija.
— Taasko sinä aloitat tuon saman?
Kun Mika meni suihkuun, Anna varasi ajan lääkärille vammojen näyttämistä varten, ilmoitti töihin työskentelevänsä etänä ja kirjoitti asianajajalle, jonka yhteystiedot eräs kollega oli hänelle joskus antanut.
Puolenpäivän aikaan Helena soitti.
Anna vastasi lopulta.
— Niin?
— Anna, mitä sinä nyt taas olet saanut päähäsi? Helena aloitti heti. — Mika sanoi, että sinä kiukuttelet jälleen. Isällä on syntymäpäivä, vieraita tulee, ja minä olen täällä yksin kaiken kanssa.
— Minä en tule, Helena.
— Et tule? anoppi toisti äänellä, aivan kuin suurempaa röyhkeyttä ei olisi koskaan kuullutkaan. — Kuka minua sitten auttaa? Sinähän olet nuori ihminen, kädet ja jalat toimivat.
— Se ei kuulu minun velvollisuuksiini.
— Velvollisuuksiin! Helena tuhahti. — Elätkö sinä perheessä vai missä? Me autoimme teitäkin avioliiton alussa ja asunnon kanssa. Mutta sinulta ei voi pyytää edes yhden illan apua.
— Te ette auttaneet ilmaiseksi. Me maksoimme kaiken takaisin.
— Vai tuolla tavallako sinä nyt puhut.