— Lauantaina sinun pitää olla valmiina viideltä, Mika ilmoitti jo eteisessä, edes takkia riisumatta. — Ja mennään meille vähän etuajassa. Äiti ei selviä yksin, sinun täytyy auttaa salaattien, lämpimän ruoan ja kattauksen kanssa.
Anna kääntyi hitaasti häntä kohti. Mika ei ollut kysynyt, halusiko hän tulla mukaan. Hän oli jo päättänyt hänen puolestaan sekä saapumisajan että sen, mitä hänen kuuluisi tehdä keittiössä.
— En tule, Anna sanoi.
Mika oli juuri kumartunut avaamaan kengännauhojaan, mutta nosti päänsä.
— Mitä?
— En lähde vanhempiesi luo. En viideksi, en aikaisemmin enkä myöhemminkään.
Mika suoristautui, riisui takkinsa ja heitti sen tuolin selkänojalle.
— Anna, älä aloita. Isällä on syntymäpäivä. Sinne tulee porukkaa. Äiti on muutenkin hermona.
— Ja sinun mielestäsi minäkö sitten olen lomakeskuksessa?
— Mitä tekemistä sillä on tämän kanssa? Mika mutristi jo otsaansa. — Nyt puhutaan perheestä. Meidän pitää olla paikalla.
Anna laski kupin pöydälle niin terävästi, että lusikka kilahti sen reunaa vasten.
— Meidän vai minun?
Hänen mieleensä nousi saman tien edellinen sukutapaaminen.
Silloinkin Helena oli pyytänyt häntä vain ”vähän auttamaan”. Mökillä oli koolla melkein koko suku: Mikan sisko lapsineen, täti Jyväskylästä, serkkuja, naapureita ja vielä muutama tuttava. Jo matkalla anoppi oli luetellut Annalle tehtävät valmiiksi: lihat, vihannekset, pöytä huvimajaan, astiat, kakku, lapset. Mika istui ratissa ja nyökkäili vain. Anna oli yrittänyt keventää tunnelmaa vitsailemalla, että hänet oli näköjään palkattu apulaiseksi. Kukaan ei nauranut. Mika totesi vain: ”Sinultahan kaikki sujuu nopeasti.” Perillä Helena lähetti miehet saman tien grillin ääreen ja Annan keittiöön.
Ja niin siinä sitten kävi. Anna vietti lähes koko päivän keittiön ja huvimajan väliä juosten. Hän pilkkoi salaatteja, kantoi lautasia, pyyhki kaatunutta mehua, keräsi tyhjiä pulloja ja vahti samalla, etteivät lapset kiivenneet kakun kimppuun. Mikan sisko istui vieraiden seurassa, miehet hoitivat grillivartaita ja siirtyivät sen jälkeen pöytään. Anna söi kiireessä seisaaltaan tiskialtaan vieressä. Illalla Helena alkoi moittia häntä kaikkien kuullen. Ensin salaatin majoneesia, sitten mekkoa, sitten pölyä heidän asunnossaan. Kun Anna pyysi, ettei hänestä puhuttaisi vieraiden edessä, anoppi vastasi: ”Jos olisit kunnollinen emäntä, sinua ei tarvitsisi neuvoa. Me emme etsineet pojallemme tällaista vaimoa.”
Joku naurahti vaivautuneesti, joku käänsi katseensa pois. Mika seisoi snapsilasi kädessään ja sanoi: ”Äiti, älä nyt noin kovasti… vaikka osittain oletkin oikeassa.” Anna tilasi taksin ja lähti kotiin yksin. Mika palasi vasta aamuyöllä ja onnistui vielä loukkaantumaan siitä, että Anna oli hänen mielestään pilannut juhlan.
Sen jälkeen Anna oli sanonut Mikalle suoraan, ettei enää lähtisi hänen vanhempiensa tilaisuuksiin.
— No, juuri sinua tässä tarvitaan, Mika jatkoi nyt, aivan kuin keskustelu ei olisi välissä pysähtynyt lainkaan. — Sinua tarvitaan keittiössä. Äiti ei jaksa yksin valmistaa tuollaista pöytää, ja pitopalvelun tilaaminen olisi nyt silkkaa typeryyttä. Miksi maksaa vieraille ihmisille, jos asia voidaan hoitaa perheen kesken?
Anna hymähti lyhyesti.
— Ainakin olet nyt rehellinen. Kyse ei siis ole siitä, että ”meidän pitää olla yhdessä”, vaan siitä, että minua tarvitaan keittiössä.
— Älä vääristele.
— Minäkö vääristelen? Viimeksi äitisi käytti minua henkilökohtaisena palvelijana. Sen jälkeen hän nöyryytti minua koko suvun edessä. Sinä nyökkäilit mukana. Ja nyt haluat taas viedä minut sinne etuajassa, jotta seisoisin hellan ääressä sillä aikaa kun te juhlistatte merkkipäivää.
— Sinä paisuttelet taas kaiken, kuten tavallista, Mika tiuskaisi. — Se oli ihan tavallinen perhejuhla. Olisit vain auttanut, ei sen kummempaa. Äiti on melkein kaksi kertaa sinua vanhempi.
— Ja minun itsekunnioitukseni on ilmeisesti puolet nuorempi, niinkö?
Mika astui olohuoneeseen ja jäi hänen eteensä seisomaan.
— Kuuntele nyt tarkasti, hän sanoi painottaen jokaista sanaa. — Lauantaina me menemme. Piste. Sinä asut asunnossa, johon vanhempani antoivat rahaa kymmenen vuotta sitten. Voisit joskus elämässäsi osoittaa edes vähän kiitollisuutta.
Anna suoristi selkänsä.
— Me maksoimme heille kaiken takaisin. Viimeistä senttiä myöten. Tiedät sen aivan hyvin.
— Maksoimme, koska minä raadoin.
— Koska me molemmat raadoimme. Ja viimeisestä erästä suurimman osan maksoin minä omasta bonuksestani.
— No niin, taas se alkaa, Mika väänsi suunsa halveksivaan virneeseen. — Kohta varmaan väität, että olet tehnyt kaiken elämässäsi yksin.
Anna oli kuullut tämän jo ennenkin. Mikan vanhemmat olivat lainanneet rahaa kymmenen vuotta aiemmin, ja velka oli maksettu takaisin jo kauan sitten. Silti Mika kaivoi asian esiin aina, kun se sopi hänen tarkoituksiinsa.
Mika astui askeleen lähemmäs.
— En yksinkertaisesti ymmärrä, miksi sinun pitää järjestää tästä tällainen näytös. Istut hyvässä asunnossa, ajat autolla, jonka kulut minä muuten suurelta osin maksan, mutta sinulla ei muka riitä voimia osoittaa kunnioitusta minun perhettäni kohtaan.
— Kunnioitusta ei voi näytellä, Anna sanoi hiljaa. — Varsinkaan paikassa, jossa sitä ei anneta minullekaan.
— Sinulla on ikuinen uhrikompleksi, Mika heitti. — Kaikki käyttävät sinua hyväksi, kaikki loukkaavat sinua, ja sinä olet aina se ainoa raukka ja marttyyri.
Anna oli lopen kyllästynyt samaan kaavaan: ensin häntä pyydettiin kestämään ”perheen vuoksi”, ja sen jälkeen hänelle selitettiin, että hän vain otti kaiken liian raskaasti.
Hän astui Mikan lähelle, ja hänen äänensä särkyi itkuksi.
— Ei! Minä en enää tule kanssasi vanhempiesi luo, Mika! Minulle riitti se edellinen kerta, kun äitisi kohteli minua kuin omaa palvelijaansa ja sen jälkeen solvasi minua koko suvun edessä! Ja sinä et puolustanut minua. Sinä seisoit siinä ja olit hänen kanssaan samaa mieltä!
Mika vaikeni muutamaksi sekunniksi.
— Älä viitsi, hän sihisi hampaidensa välistä. — Muutamasta huomautuksesta sinä rakennat kokonaisen tragedian.
— Muutamasta huomautuksesta? Äitisi sanoi kaikkien kuullen, etten ole kunnon emäntä, arvosteli ulkonäköäni ja huusi, ettei teille tällaista vaimoa ollut etsitty.
— Koska rehellisesti sanottuna sinä et ole mikään emäntä, Mika tokaisi yllättäen. — Kotona on joka toinen päivä kuin pommin jäljiltä, päivällinen on joko tilattu tai puolivalmis eineksistä. Ja jos nyt aivan suoraan puhutaan, äiti ei ole tässä täysin väärässä.