— Olen pyytänyt sinua monta kertaa, ettet antaisi perheesi kohdella minua miten sattuu. Ja eilen sinä vielä tönäisit minua.
Ovikello soi.
Kynnyksellä seisoi Sari muovikassi kädessään.
— No mitä täällä oikein tapahtuu? hän aloitti jo ennen kuin oli kunnolla astunut sisään. — Mikael, miksette te ole vielä lähteneet? Anna, oletko sinä jo valmis?
Vasta sen jälkeen hänen katseensa osui matkalaukkuun.
— Mikä tuo nyt on olevinaan?
Anna katsoi vuoroin miestään, vuoroin anoppiaan. Sari ei ollut ehtinyt edes riisua kenkiään, mutta hän oli jo ehtinyt kysyä, miksi he eivät olleet valmiina lähtemään.
— Minä muutan pois, Anna sanoi.
— Minne muka? Sari jäykistyi. — Tänään on juhlapäivä! Oletko sinä menettänyt järkesi?
— Päinvastoin. Se palasi juuri.
— Hyvänen aika, Mikael, katso nyt häntä! Sari löi kätensä yhteen. — Minähän sanoin, että hänen luonteessaan on jotain pahasti pielessä. Ei kunnioitusta, ei omaatuntoa. Me olemme kohdelleet häntä kuin omaa perheenjäsentä, ja hän…
— Te ette ole koskaan kohdelleet minua kuin omaanne, Anna keskeytti rauhallisesti. — Te tulette paikalle ja päätätte saman tien, että minun kuuluu laittaa ruoka, siivota ja olla hiljaa.
Sari päästi loukkaantuneen huokauksen.
— Voi herranjestas, kuka sinua muka on nöyryyttänyt? Sanoin pari sanaa, ja sinä teet siitä tragedian!
— Mikael menee tänään juhliin yksin.
— Ai sinä siis jätät hänet? Sarin ääni muuttui kireäksi ja ilkeäksi. — Kaiken sen jälkeen, mitä me olemme teille antaneet? Asunnon rahatkin! Kiittämätön ihminen.
Anna avasi käsilaukkunsa ja otti esiin maksukuitit.
— Tässä on viimeinen erä. Yhdeksän vuotta ja kahdeksan kuukautta sitten maksettu. Me palautimme kaiken. Sitä rahaa ei tarvitse enää nostaa esiin joka käänteessä.
Sari vaikeni. Mikaelkin pysyi hiljaa, vaikka hän tiesi aivan hyvin, että laina oli maksettu takaisin viimeistä euroa myöten.
Anna tarttui matkalaukkuun.
— Hyvää juhlaa, hän sanoi. — Ilman minua.
Mikael havahtui kuin unesta ja nappasi kiinni laukun kahvasta.
— Anna, älä järjestä kohtausta äidin nähden.
Anna laski katseensa hänen sormiinsa ja nosti sen sitten hänen silmiinsä.
— Irrota kätesi.
Mikael epäröi muutaman sekunnin. Sitten hän päästi irti.
Anna astui ulos asunnosta ja sulki oven perässään. Hississä hänen polvensa alkoivat täristä.
Helena-täti ei kysellyt liikaa. Hän vain veti Annan syliinsä ja näytti hänelle vapaan huoneen. Siellä oli vanha kirjoituspöytä, levitettävä sohva ja vaatekaappi, josta täti oli jo tyhjentänyt kaksi hyllyä häntä varten. Anna laski matkalaukun lattialle ja ymmärsi ensimmäistä kertaa sinä päivänä, että hänellä todella oli paikka, jossa nukkua.
Illalla Laura toi vielä muutaman kassillisen Annan tavaroita toimistolta sekä ruokaa. Maanantaiksi sovittiin tapaaminen asianajajan kanssa. Anna pani erikseen talteen lääkärinlausunnon, valokuvat ja pankkipaperit.
Lauantai-iltana myöhään Mikael soitti kaksitoista kertaa. Anna ei vastannut. Lopulta puhelimeen ilmestyi ääniviesti.
Mikaelin ääni kuulosti vihaiselta ja uupuneelta.
— Oletko nyt tyytyväinen? Isälle tuli huono olo. Ei se sydänkohtaus ollut, mutta verenpaine nousi rajusti. Äiti oli koko illan hermona. Vieraat huomasivat, ettet tullut, ja alkoivat kysellä. Minun piti keksiä selityksiä. Nyt kaikki luulevat, että meillä on ongelmia.
Anna kuunteli viestin loppuun. Mikael puhui isänsä verenpaineesta, äitinsä järkytyksestä ja vieraiden uteluista. Eilisestä tönäisystä, uhkailusta tai siitä, mitä kotona oli tapahtunut, hän ei sanonut sanaakaan.
Kahden päivän kuluttua Mikael kirjoitti Lauralle ja pyysi tätä “puhumaan Annalle järkeä”. Myös Sari lähetti pitkän viestin, joka oli täynnä syytöksiä ja omaisuuteen liittyviä uhkauksia. Anna tallensi kaiken.
Avioero vei useita kuukausia. Keskusteltiin autosta, asunnosta ja rahoista. Mikael saattoi yhtenä päivänä pyytää anteeksi, seuraavana syyttää Annaa kaikesta ja kolmantena väittää, että kaikki olisi vielä korjattavissa, jos Anna vain “lopettaisi sodan hänen äitiään vastaan”.
Anna ei palannut enää yhteenkään yöksi. Eräänä päivänä Mikael toi Helena-tädin luo loput hänen tavaroistaan: talvitakin, laatikollisen kirjoja, kahvinkeittimen ja kansion työpapereita. Hän seisoi pitkään pihalla ennen kuin sanoi:
— En uskonut, että sinä oikeasti lähtisit.
— En minäkään uskonut, että sinä oikeasti tönäisisit minua, Anna vastasi.
Syksyllä avioero astui voimaan. Asunto päätettiin myydä ja rahat jakaa. Anna vuokrasi pienen asunnon lähempää työpaikkaansa, ettei hänen tarvitsisi enää kulkea puolentoista tunnin matkaa joka suuntaan. Ensimmäisinä viikkoina siellä oli vain pöytä, sohva ja kaksi matkalaukkua.
Vähitellen koti alkoi kuitenkin näyttää kodilta. Anna osti edulliset verhot, vedenkeittimen ja kunnollisen lampun keittiöön. Laatikoiden ja pankkipapereiden läpikäyminen oli raskasta, mutta kukaan ei enää määrännyt, minne hänen piti mennä lauantaina, mihin aikaan nousta tai montako salaattia hänen kuului valmistaa jonkun toisen juhlapäivää varten.
Mikael asui jonkin aikaa vanhempiensa luona. Myöhemmin hän pani omia säästöjään uuden asunnon käsirahaan, mutta talon valmistumista odottaessaan hän jäi Sarin ja isänsä luokse. Sari seurasi, milloin hän tuli kotiin, mitä hän osti, miksi hän ei ollut soittanut päivän aikana ja miksi hän oli hankkinut valmisruokaa kotiruoan sijaan.
Työpäivien jälkeen Mikael jäi yhä useammin istumaan autoon talon eteen ennen kuin meni sisälle. Hänen isänsä oli muuttunut merkkipäiväjuhlien jälkeen hiljaisemmaksi. Eräänä päivänä hän sanoi pojalleen:
— Vaimoa ei olisi pitänyt viedä keittiöön palvelemaan. Häntä olisi pitänyt kunnioittaa.
Mikael paiskasi oven kiinni ja lähti ulos tupakalle. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan väittänyt vastaan.
Marraskuussa Anna palasi töistä kotiin mandariinipussi ja asiakirjakansio mukanaan. Vuokra-asunnossa oli hiljaista. Hän laittoi vedenkeittimen päälle, vaihtoi vaatteet, vastasi kahteen työviestiin ja avasi kirjan, jota oli lukenut jo viikon ajan. Jääkaapissa oli kasvispataa kahdeksi päiväksi, ja tuolin selkänojalla kuivui pesty paita.
Se oli aivan tavallinen ilta. Sellainen, jota ei tarvinnut sovittaa Mikaelin aikatauluun eikä Sarin mielialoihin.
Toisinaan se, miten avioliitto oli päättynyt, sattui Annaan yhä. Välillä hänen mieleensä nousi se ilta, sinertävä jälki käsivarressa ja oven kolhu. Sitten hän muisti myös hyvät vuodet: matkat, remontit, ensimmäiset yhteiset hankinnat. Ne eivät kadonneet minnekään.
Mutta takaisin hän ei halunnut.
Seuraaviin perhejuhliin Mikael meni vanhempiensa luo yksin. Viikkoa ennen niitä Sari lähetti Annalle yhden viestin:
“Kaipa sinä olet nyt viimein rauhoittunut.”
Anna luki sen eikä vastannut.
Sinä lauantai-iltana hän jäi kotiin. Töistä tullessaan hän osti valmiin piirakan, soitti Lauralle ja meni sitten rauhallisin mielin nukkumaan.